© Riitta Salo
Poblacht na hÉireann Irlannin vihreä saari
12.-19.8.2006
Olin jo kauan haaveillut kiertomatkasta Irlantiin. Halusin nähdä, kuinka vihreä ja lampainen saari todella on. Ja kuinka tiheässä niitä pubeja oikeasti on pikkukylissä? Ja miten käsittämätöntä on iirinkieli? Entä selviänkö irlantilaisista aamiaisista ilman pekoni- ja makkaramyrkytystä? Entä sitten se pelottavalta kuulostava vasemmanpuoleinen liikenne?
Viikon reittimme kulki: Dublin-Laragh-Glendalough-Wicklowmountains-Kildare-Tullamore-Athlone-Ballinasloe-Galway-Inishmore (Aransaaret)-Kilkieran-Connemara National Park-Westport-Sligo-Donegal-Slieve League-Donegal-Derry-Portrush-Bushmills-Giant´s causeway-Larne-Carrickfergus-Belfast-Newry-Dundalk-Drogheda-Skerries-Dublin airport
<?xml:namespace prefix = w ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:word" />
Elokuun 12. päivän aamuna Helsinki-Vantaan lentokentällä oli lähes 500 metrin jono lähtöselvitykseen. Hieman kävi mielessä, olimmeko tulleet kentälle liian myöhään, sillä ihmisiä oli käsittämättömän paljon. Riittäisikö puolitoista tuntia jonon etenemiseen? Onneksi virkailijat poimivat meidät jonosta ja selvisimme tulliin asti sujuvasti. Laukku painoi vain 13 kiloa, mikä on varmasti ennätyskevyt varustus minulla. Tullissa herkät metallinpaljastimet ulvahtivat, kun marssin niiden ohi. Uudestaan linjalle ja sitten ruumiintarkastukseen. Reppu auki ja tiukkailmeinen tullivirkailija penkoi kaikki sinne kätkemäni eväsnyssykät ja lääkepussukan. Jokin häntä epäilytti varustuksessani, mutta hyvä niin, että koneeseen vietävät tavarat syynätään tarkkaan. Ajat ovat epäilyttävät, koska 10. elokuuta Lontoon Heaththrow´n kentällä paljastui laaja terroristin suunnitelma 10 Yhdysvaltoihin suuntaavan matkustajakoneen räjäyttämiseksi.
Irlanti on tasavalta Ison-Britannian vieressä. Sen pohjoisosa on kuitenkin osa Iso-Britanniaa. Maiden välillä ei ole rajaa, mutta valuutta ja hallinto ovat tietysti erilaiset.
Runsaan kolmen tunnin lento Blue1:n koneella sujui leppoisasti. Kelloa siirrettiin kaksi tuntia taaksepäin, joten saimme ilmaiseksi lisää aikaa Irlantiin tutustumiseen. Lentokentällä odottivat irlantilaiset jonot. Ensin autonvuokraamo Dan Dooleyn tiskille, sitten tarkka paperien täyttö, mikä ihmetytti etukäteisvarauksen ollessa kysymyksessä. Sitten ulos odottamaan kuljetusta Statoil-huoltoaseman vieressä sijaitsevalle Dooleyn-pisteelle, jossa vihdoin saimme tulevan viikon menopelimme, hopeansinisen Ford Focuksen. Ratti todellakin oli oikealla puolella ja ensimmäisenä päivänä jouduin muutaman kerran miettimään, kummalla puolella pelkääjän kuuluukaan Irlannissa istua.
Riittaa alkoi palella heti lentokentällä, joten Halti-takki sai lämmittää. Tavarat mahtuivat hyvin Focuksen perään.
A Pint of Guinness, please
Dublinissa oli lauantairuuhka parhaimmillaan. Liikenne sujui silti alkutotuttelun jälkeen niin kuskilta kuin kartturiltakin melko hyvin. Vain muutama kiljahdus pääsi liikenneympyröissä, kun autoja näytti tulevan aivan väärästä suunnasta kylkeen. Löysimme keskustasta sivukadun varrelta kadunvarresta pysäköintipaikan ja lähdimme jaloittelemaan.
Ensimmäinen näkemistämme Irlannin tuhansista harmaakivikirkoista löytyi hieman Dublinin keskustan ulkopuolelta. Kirkko oli St. Vincent de Paul.
91,6 % irlantilaisista on katolilaisia. Irlannin protestantit kuuluvat Irlannin anglikaaniseen kirkkoon tai presbyteerikirkkoon. Irlannin kirkossa kävijöitten määrä on eurooppalaista keskimäärää korkeampi.
Liffeyjoen halkomassa Dublinissa on yli 500 000 asukasta ja se on koko Irlannin saaren suurin kaupunki sekä Irlannin tasavallan pääkaupunki. Iso-Britanniaan on matkaa 120 km ja sinne on merenrantakaupungista tiheät laivayhteydet.
Kirkkokäynnin jälkeen alkoi tehdä mieli olutta. Guinness Storehouseen oli helppo suunnistaa hajun perusteella. Mutta lähemmäksi päästyämme, huomasimme, että muutama muukin turisti oli päättänyt vierailla tumman oluen lähteillä. Jonossa kuuli italiaa, jenkkienglantia, brittienglantia, ranskaa, espanjaa ja heidän kaikkein suunsa oli janosta kuiva.
Arthur Guinness aloitti tumman portterin valmistuksen 1770-luvulla. Ohrasta, vedestä, hiivasta ja humalasta valmistetaan edelleen samalla mmenetelmällä kaikkialla maailmassa tunnettua tummaa juomaa. Se on myös yksi asia, josta Irlanti tunnetaan hyvin. Joka kylässä on pubeja ja niiden seinissä Guinness-mainoksia.
Lähdimme esittelykierrokselle oluenhuuruiseen panimoon. Lopulta saimme maistiaisia: tilkan tummaa, vahvaa nestettä. Ei ihme, että monikerroksisen rakennuksen kaikkia kerroksia ei malttanut kiertää järjestyksessä, vaan piti kiivetä ylimpään kerrokseen baariin.
kuva: Jyrki Korpela
Baarista sai ruokaakin. Herkullista lohikieppiä, ruskeita papuja, ihanaa tummaa Guinness-leipää ja viherrystä.
Kaupassa oli jos jonkinlaista Guinness-tavaraa: t-paitoja, lippalakkeja, tuoppeja jne. Vältin kiusaukset helposti. Guinness-suklaa ei ollut aivan makuuni, sillä se oli hyvin vahvaa, tummaa ja kitkerää. Samoin kuin portterikin.
Guinnessin panimo St. James Gaten varrella.
Alunperin tarkoitus oli lähteä kiertämään Irlantia vastapäivään: Pohjois-Irlantiin ja sieltä länsirannikolle ja takaisin Dubliniin itärannikolle. Mutta kuten kaikilla hyvillä suunnitelmilla, tälläkin oli oma tahto. Niinpä löysimme itsemme köröttelemässä Dublinista etelään pitkin rantatietä.
Greystonessa pysähdyimme ihmettelemään lenkkeilijöitä ja kysymään heiltä, löytyisikö kylästä B&B-paikkaa. Löytyi kyllä, muttei vapaata huonetta. Kiltti täti soitteli tuttavilleen ja sai meille järjestymään majapaikan Laragh´n kylän hotellista. Se oli pakko ottaa, koska lomalaisia oli paljon liikkeellä. Ja toisaalta Wicklowin vuoret ja Glendalough olisivat seuraavana päivänä lähellä.
Glendalough - kahden järven laakso
Laskuveden aika Greystonessa.
Huone Lynham´s Laragh Hotellissa oli iso ja hintansa väärti väsyneille matkalaisille.
Illalla saimme vihannessoppaa hotellin baarissa, jonka vaalea tarjoilijapoika kysyi minulta selvällä suomenkielellä:
"Puhutteko suomea?"
"Kyllä, mutta mistä arvasit minun olevan suomalainen?", kysyin vuorostani.
"No, tuosta Halti-merkistä takissasi."
Poika oli virolainen, mutta puhui hyvää suomea. Hän oli Laraghissa kesätöissä ja kaipasi jo kovin kotiinsa.
Sunnuntaiaamun aloitimme tutustumalla hotellilta lähtevän joenrantapolun kasvillisuuteen. Mutta missä kasvioni oli? Piikkipaatsamaa, tammia, kelottuneita puita, mustikoita, karhunvatukkaa ja kivinen joki, jonka vesi oli matalalla. Kuin erämaassa olisimme olleet!
kuva: Jyrki Korpela
Seuraavaksi saimme loistoaamiaisen: munakokkelia ja tomaatteja paahtoleivällä. Kysyin varovasti, saisinko juustoa ja thaimaalaistarjoilija toi minulle neljän juuston valikoiman lautasella: tummaa, punaista, keltaista ja vahvan rasvaista herkkua. Leipä oli tuoretta täysjyväleipää, jonka makuun ihastuin heti. Ruisleivät jäivät kakkoseksi sen pöydän tarjoilujen rinnalla.
Hotellin vieressä oli sopivasti pieni matkamuistomyymälä, jossa sorruin ensimmäisen kerran villapuseroon. Löysin ihanan irlantilaistyylisen limenvihreän poolopuseron, joka oli pehmeä kuin lampaan turkki. Mielestäni en selviäisi tulevasta Suomen talvesta ilman sitä, mutta Irlannin elokuussa sille puserolle ei tosiaankaan ollut käyttöä. Lämmintä riitti eikä sateesta ollut tietoakaan. Kuivaa oli ollut sielläkin jo useita viikkoja. Ja minä kun lähdin etsimään Irlannista vilvoittavaa sadetta! Irlantilaiset nauroivat minulle, kun kerroin matkani perimmäisestä tarkoituksesta. Sanoivat, että sadetta kyllä normaalisti heillä riittää.
Glendalough´n luostarialue sijaitsee kauniissa ylänkömaastossa Wicklowvuorten kainalossa. Nimi Glendalough tarkoittaa kahden järven laaksoa: Upper and Lower lake.
St. Kevin´s Church.
Pyhä Kevin pani täällä luostarielämän vireille vuonna 570. Erakkoelämään mieltynyt mies viihtyi hyvin karussa maastossa ja asui luolassa. Glendalough oli merkittävä pyhiinvaelluskohde: seitsemän käyntiä siellä vastasi yhtä pyhiinvaellusta Roomaan vielä vuonna 1862.
Pyörötorni on hyvin säilynyt. Ovea siinä ei kuitenkaan ollut. Hautausmaalla osalla haudoista oli tuoreita kukkia.
Pitihän sinne Upper Lakellekin lähteä patikoimaan. Tosin polkua pitkin eteneminen sujui helposti. Pelkuri taidan olla, kun en uskautautunut uimaan.
kuva: Jyrki Korpela
Wicklowvuorten kanervikkoa, piikkikatajia, kivikkoa, männikköä.
Matka jatkui Holywoodin kautta sisämaahan. Kildaressa ihailimme hevosia, sillä alue on kuuluisaa ratsukoistaan ja hevossiittolastaan.
St. Brigid´s Cathedralissa kipusimme 130 m korkeaan kellotorniin. Portaat olivat pelottavan jyrkät, ja iskin pääni muutaman kerran makeasti kattoon, mutta näkymät ylhäältä alas Kildareen lumoavat. Lipunmyyjäsetä selosti, että se on ainoa Irlannin torni, johon pääsee sisälle. Anglikaanikirkon kellotorni toimi aikoinaan myös vartiotornina, sillä korkealta näki hyvin vihollisen lähestymisen.
Irlannin halkova kanava Tullamoressa. Se rakennettiin aikoinaan kuljetusyhteyksiä varten Irlanninmereltä Atlantille. Nyt kanava näytti yllättävän vähävetiseltä ja hiljaiselta. Vain yksi asuntolaiva kellui laiturissa.
Viikonlopun paluuliikenne oli Keski-Irlannissa vilkasta. Autoja oli jonoiksi asti ja ne etenivät milloin mihinkin kaupunkiin. Me yritimme tähyillä epätoivoisesti majapaikkaa seuraavaksi yöksi. Minä tiirailin karttaa parhaan taitoni mukaan ja tavasin yhä uusia paikkakunnan nimiä. Mitään B&B-opasta meillä ei ollut, sillä luotimme siihen, että vapaa huone löytyisi ilman sitäkin.
Ballinasloesta se sitten onneksi löytyikin. Yksi huone oli vapaana ja 30 euron hintaan majoituimme vaaleanpunaiseen pikkuhuoneeseen, jonka ikkunalaudoilla pelargoniat kukoistivat. Verhot olivat kukikkaat ja tunnelma kuin tyttökirjassa.
Corra Mor Housen emäntä oli vanhahko rouva, joka halusi jakaa ison kotinsa tilapäismajoitusta tarvitsevien kanssa. Paikalla oli muitakin, ilmeisesti hollantilaisia, puheesta päätellen.
Aamulla matka jatkui Länsi-Irlannin vilkkaimpaan kaupunkiin, Galwayhin, joka tunnetaan Irlannin kansallisrunoilija Yeatsin kaupunkina.
Villit ja karut Aransaaret - Inishmore
Taas oltiin merenrannalla. Mutta ennen Galwayn hylkäämistä piti poiketa messuun katedraaliin.
Ajelimme rantatie R336 pitkin Atlantin rannikkoa. Ihmettelimme irlantilaisten kylmäpäisyyttä, sillä lapset olivat uimassa kylmässä meressä. Ranta oli täynnä hienoja hiekkalinnoja.
Pian olimme suloisesti eksyksissä kartalta. Kiviaitoja pelloilla ja pikkuriikkisiä teitä riitti loputtomasti. Risteyksissä ei tietenkään kerrottu, minne tie johtaa ja jos joskus viitta löytyikin, se ei välttämättä johtanut sinne, minne viitta lupasi.
Yritimme sitkeästi löytää Rossaveelin pikkukylää, jotta saisimme lauttalipun Aran saarille, Inishmoreen. Yllättäen keskellä ei-mitään edessä oli Island Ferry Trips kyltti. Olimme sattumalta osuneet jollekin oikotielle ja ehdimme juuri lähdössä olleeseen laivaan. 25 euroa menopaluusta ja noin tunnin lauttamatka täpötäynnä olevassa lautassa oli rattoisa. Katselin saarelaisten lapsikatraita ja pahvilaatikossa olevia ruokaostoksia. Kuuntelin suloista murretta ja ihailin punapäisiä lapsia.
Inishmoren saari on suurin kolmesta Aransaaresta. Se on <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />14,5 km pitkä.
kuva: Jyrki Korpela
Vuokrasimme satamasta pyörät 10 euron päivätaksalla ja aloitimme tutustumisen saareen. Kilronan on saarten suurin kaupunki ja siellä käy enemmän turisteja kuin muilla saarilla yhteensä. Kivisiä maisemia, raunioita, merta, karua luontoa, hevosrattaita, iirinkieltä ja tiukkoja mäkiä.
Lounaaksi päivän saalista, plaicea, joka on sanakirjan mukaan punakampelaa. Lautaselleni rantautunut kala oli kyllä vaalea ja lituskainen, maukas korppujauhokuorrutuksesta huolimatta. Täällä pääsin loistamaan italiankielentaidoillani, kun kysyin terassin pöydästä lähtevältä pariskunnalta: "Libero?".
Jyrkin pyörästä lähtivät ketjut pois paikoiltaan kovassa vauhdissa. Riitta puolestaan sotki vaatteensa ketjunrasvassa. Pyöräily on taitolaji ja vuokraamon menopelit olivat ehkä jo parhaat päivänsä nähneet. Mutta kunto nousee vastuksen myötä. Hevoskiesejä piti väistellä kapeilla teillä. Turisteja oli valtavasti, ja osa heistä tuli saarelle matkatavaroiden kanssa viipyäkseen siellä pidempään.
Majakalle oli aikamoinen nousu ja välillä meinasi jo uskoa loppua huipulle pääsemisestä. Lopulta majakka oli edessä, mutta sen ovia oltiin juuri sulkemassa. Ystävällinen poika antoi matkalaisten kuitenkin kivuta torniin ja ihailla maisemia. Pois alueelta pääsimme aitojen yli loikkimalla. Ja sitten viuuuh jarrut päällä alamäkeä keskustaan ja takaisin satamaan.
kuva: Jyrki Korpela
Lautan kannella oli vaikea pysyä pystyssä kovan aallokon vuoksi. Hiukset takussa ja naama merivedestä märkänä sinnittelin kuitenkin pystyssä kuin aito merikarhu ikään. Aurinko paistoi ja aallot myrskysivät. Naamaa alkoi kuumottaa. En kai rusketu tällä matkalla?
Jatkoimme maissa rantatietä ylöspäin. Haaveilin merenrantamajoituksesta ja hiljaisesta Kilkieranin kylästä löytyikin seuraava yöpaikka. Talon isännällä oli hieno Lada pihassa ja mies kokkasi sisällä punakampelaa saksalaisille vierailleen. Hän oli ollut aiemmin Lontoossa töissä, mutta palannut kotiseutunsa rauhaan. Hän selitti meille kelttiläisen jalkapallon periaatteita: p
