Nörttiyteni syvin olemus paljastui tänään, kun kävimme matkakaverin kanssa läpi varustelistaa Irlannin-reissulle. Kysyin häneltä, saanko ottaa kannettavan mukaan. Miten muuten saisin päivitettyä blogiani ja seurattua muutaman matkaan tarttuneen blogaajan seikkailujen etenemistä? Ja ei, niin hienoa kännykkää minulla ei ole, jolla nettiyhteydet aukeaisivat. Ja ei, nettikahvilaan en suostu menemään Irlannissakaan. Onkohan siellä edes sellaisia? Haluan oman läppärin ja oman pöydän ja omat tarinat.

Vieroitusoireita on siis luvassa seuraavan viikon aikana. Taitaa toisaalta tehdä ihan hyvää astua vaihteeksi "todelliseen" maailmaan ja irrottautua tästä virtuaalimaailmasta. Mutta minkäs teet, kun täällä viihtyy. Muutama tuttu on esittänyt jo hienovaraisia vihjailuja siitä, miten minun pitää lähteä liikkeelle, tavata ihmisiä, nauttia kesästä. Miksi? Miten? Tapaanhan heitä täälläkin ja joka päivä töissä, ainakin kahvipausseilla. Muuten istun sielläkin aina koneen ääressä. Ja nautin työstäni.

Meitä on niin moneen junaan. Onneksi. Ja koska tämä kannettavani saisi varmasti pahempia oireita Irlannin sateisiin raahaamisesta kuin minä sen kotiin jättämisestä, lähden reissuun ilman uskollista työkaluani. Sitä samaa, joka tarjoaa minulle yhteydet koko maailmaan. Ja astun vaihteeksi itse sinne. Toivotaan, että selviän hengissä. Ja että vieroitusoireet helpottavat nopeasti. Ja että kaikilla muillakin matka jatkuu turvallisesti. Seuraavalla kerralla on taas uutta kerrottavaa, sen lupaan. Jos vain kirjoittaja ja kamera selviävät reissusta.