238749.jpg  238750.jpg

Juhlimme eilen veljenpoikani syntymäpäiviä. Tosin myöhässä, mutta se ei menoa haitannut. Ilahduin, kun huomasin pojalla olevan yllään Fortalezasta, Brasiliasta vuosi sitten hänelle tuliaisiksi tuomani jalkapallopaita. Ronaldinholla on ollut uskollinen kannattaja täällä Suomenkin perukoila.

Vein sitten tapani mukaan syntymäpäivälahjaksi legoja ja Luonto-Puodin collegen. Olen niin rutinoitunut lahjoittaja, että taisi poika arvata jo ennen pakettien näkemistä, mitä tädillä oli tuomisinaan tällä kertaa. Hän on hyvä arvaaja, ja minä kai kovin ennalta-arvattava lahjan antaja.  

Hankin yleensä vain sellaisia lahjoja, joita haluaisin itsekin saada. Periaate päti tällä kertaa vain toiseen lahjaan - karhucollegeen - katapulteista tai lohikäärmeistä en nimittäin suuremmin piittaa. Olen sorminäppäryydeltäni kai vähän rajoittuneempi kuin tämä sukuni nuori polvi.

Mutta eihän se tavara oikeastaan ole tärkeää - eihän? Tärkeämpää on olla yhdessä, jutella ja nauraa, leikkiä ja iloita, herkutella mokkapaloilla, piirtää pensselillä toisen naamaan puita ja kukkasia, suunnitella seuraavia kepposia ja kuunnella joululahjatoiveita. Mutta mikä ihme on kuulapyssy? Sellaista en taida suostua hankkimaan. Ne periaatteet...

Kelpaisiko sittenkin kirja tai peli? Miten nopeasti lasten maailma muuttuu ja monimutkaistuukaan. Kuinka siitä voi kukaan aikuinen pysyä kärryillä?

Ei ehkä täysin tarvitsekaan pysyä. Kyllä he kertovat, jos huomaamme vain kysyä. Ja kenellä korvat on, se kuulkoon. Herkällä korvalla siis yritin kuulostella, mitä poikien mielessä liikkui kesäajan viimeisenä päivänä, joka on muuten pisin ja tällä kertaa ehkä myös myrskyisin vuoden päivistä. Onneksi ei tarvinnut matkustaa laivalla, vaan turvallisesti bussilla. Tielle kaatuneita puitakaan ei enää näkynyt ja sähkötkin tuikkivat iloisesti ohivilahtelevan maiseman taloista. Mutta sitä pimeyttä oli silti aika paljon. Eivätkä tähdetkään pystyneet siitä täysin valaisemaan. Talviaikaa kohti siis mennään. Halusimmepa sitä tai emme.

238772.jpg