G´Day from the Down Under Melbourne, Australia 14.25.4.2007
© Riitta Salo 2007
Olin yksi niistä 18 onnekkaasta, jotka valittiin hakemuksen perusteella Suomen tiedetoimittajain liiton matkalle Melbourneen. Siellä pidettiin viides maailman tiedejournalistien konferenssi the 5th World Conference of Science Journalists ja ohjelma vaikutti erittäin mielenkiintoiselta.
Tarjolla oli tietoa mm. ilmastomuutoksesta, tiedejulkaisemisesta, uusmedioista, viestintästrategioiden kehittämisestä ja etiikasta. Innolla odotin myös työpajojen antia tieteellisten tekstien editoinnista. Osallistujia oli yli 600 ympäri maailmaa. Meitä kaikkia yhdisti yksi asia: tiedejournalismi.
Konferenssi pidettiin aivan Melbournen keskustassa Grand Hyatt hotellissa.
kuva: Jari Mäkinen
Suomen tiedetoimittajien delegaatio joukkoposeerauksessa. Takana viiniviljelmä ja syksyn ruskaa Australian malliin.
Lauantai-iltana 14.4.2007 suunnistin kohti lentoasemaa, jossa tapasin 19 matkakaveriani lähtöaulassa. Heti ensitapaamisesta lähtien porukalla oli hyvä yhteishenki ja se jatkui aina kotiinpaluuseen asti. Itse tunsin matkalaisista vain muutaman entuudestaan, mutta luotin siihen, että 11 päivän aikana ehtisin kyllä tutustua suurimpaan osaan. Ja oikeassa olin.
Menomatkan reittimme kulki seuraavien kaupunkien kautta: Helsinki-Bangkok-Singapore-Melbourne ja paluumatkamme reitti: Melbourne-Hongkong-Bangkok-Helsinki. Lennot kestivät suuntaansa toista vuorokautta. Se on liian pitkä aika koneessa!
Lento lähti klo 23.35 ja suuntasi Bangkokin kautta Singaporeen. Siellä meillä oli noin tunti aikaa ihmetellä hienoa uutta lentoasemaa. Muutama matkalainen koki karvaan pettymyksen, kun joutui heittämään ennen turvatarkastuksta nestemäiset tuliaiset roskiin. Singapore on kuuluisa tiukasta kontrollistaan ja me pääsimme tutustumaan siihen jo lyhyen vierailumme aikana. Kuolemanrangaistus on siellä edelleen käytössä, joten oli syytä käyttäytyä kunnolla. Sää oli kosteassa Bangkokissa kuuma, eikä tehnyt mieli lähteä ulos lenkkeilemään. Mukavan viileä lentoasema riitti mainiosti.
Singaporesta jatkoimme Qantas-yhtiön hienolla isolla koneella kohti Melbournea. Koneessa oli jokaisen istuimen selkänojassa näyttöruutu, josta voi seurata elokuvia ja lennon edistymistä.
Pitkillä lennoilla vieruskavereilla on oleellinen vaikutus matkustusmukavuuteen. Juttukavereikseni sain Päivin ja Hannun, joiden kanssa matka sujui mukavasti. Sovimme nimittäin heti lennon alussa, ettei käytäväpakalla istuva saanut nukahtaa ennen kuin muut olivat ehtineet käydä vessassa. Nukkuminen oli koneessa tietenkin kuin koiranunta, vaikka korvatulpat vaimensivat enimmät melut. Ensimmäisenä lentoyönä nukuin suhteellisen hyvin, mutta toisena uni ei ottanut tullakseen. Ei auttanut mikään, eivät edes valeriaanapillerit.
kuva: Jari Mäkinen
Vihdoinkin perillä! Jalat täristen ja pää humisten marssimme Melbournen lentokentällä aamuhämärissä eteenpäin. Selvisimme siitä! Aikaeroa Suomeen oli + 7 tuntia.
Maanantaina 16.4.2007 aamuyöstä Melbourneen saapuessamme olin aivan kuitti, pahalla tuulella, hikinen ja nuhjuinen. Kaipasin vain suihkua ja sänkyä.
Rendezvous Hotel sijaitsee Yarra-joen tuntumassa ja Flinders Station on aivan naapurissa.
Meidät kuljetettiin bussilla Hotelli Rendezvousiin, 328 Flinders Streetille, jonka yhden hengen huoneen valloitin nopeasti. Hotelli oli hyvällä paikalla, sillä konferenssipaikalle oli vain lyhyt kävelymatka. Yarra-joki oli aivan lähellä ja kaikki keskusta mukavuudet ulottuvilla. Melbourne näytti aamuhämärissä mielenkiintoiselta uuden ja vanhan sekoitukselta. Bussin ikkunasta näkyi valtavia moderneja pilvenpiirtäjiä, joiden välissä sinnittelivät vanhemmat rakennukset.
Melbourne on Australian toiseksi suurin kaupunki ja Victorian osavaltion pääkaupunki. Sen asukasluku on noin neljä miljoonaa. Melbourne oli Australian pääkaupunki vuodesta 1901 vuoteen 1927. Kaupungin perustivat John Batmanin ja John Pascoe Fawknerin johtamat siirtolaiset 10. toukokuuta 1835. Monista muista Australian isoista kaupungeista poiketen Melbourne ei ollut alun perin vankilasiirtokunta.
Kuvia Melbournesta löytyy mm. täältä.
Suihkun jälkeen otin pikatorkut ilman nukkumista ja lähdin sen jälkeen liikkeelle Melbournen katuvilinään. Sää ei ollut kovin kuuma, noin 20-asteinen, mutta aurinko paistoi mukavasti.
Katuvilinää Collins Streetillä
Silmiinpistävää oli kaupungin puhtaus: ei roskia kaduilla. Tummiin pukuihin pukeutuneet bisnesmiehet ja -naiset kiirehtivät salkku kainalossaan eteenpäin. Mutta miten ihmeessä heillä oli aikaa kävellä keskellä päivää kaupungilla? Eikö heidän olisi pitänyt olla toimistossa tekemässä töitä?
Kaupungilla oli helppo liikkua, tosin karttaa tarvittiin avuksi ensimmäisinä päivinä. Reitti hotellista Hyatt-hotelliin kesti noin vartin ja matkan varrella oli mukavia kahviloita, joista sai aamiaisen vaikka mukaansa. Moni kulkikin aamuisin kadulla kahvitörppönen kädessä. Tehokasta.
Suuntasimme Päivin kanssa ilmoittautumaan konferenssiin ja saimme hienon konferenssirepun, joka oli täynnä materiaalia. Onnistuin ilmoittautumaan muutamaan työpajaan, joista en ollut saanut etukäteen tietoa Suomeen. Hyatt oli täynnä kollegoja eri puolilta maailmaa. Vilinä oli lähes samanlainen kuin kadulla, jossa oli vaikea edetä törmäämättä vastaantulijoihin.
Illalla meillä oli Grand Hyattissa tervetuliaisvastaanotto. Sen aikana saimme tutustua konferenssin mahtavaan tarjoiluun. Tarjoilijat kiikuttivat eteemme pieniä suolapaloja ja täyttivät lasimme ennen kuin olimme ehtineet tyhjentää ne. Vastaanottoa sponsoroi Australian Broadcasting Corporation (ABC). Juhlan jälkeen minua ei tarvinnut kauan houkutella nukkumaan. Tosin pitihän sitä ennen poiketa kiinalaisessa ravintolassa iltapalalla. Osa joukkueestamme sai lautaselleen kengurua, jota en itse suostunut maistamaan.
Chinatown
Konferenssista evääksi ideoita ja uusia tuttavuuksia
Tiistaiaamuna kiirehdimme Hyattiin Ludwig Centre for Cancer Researchin sponsoroimalle aamiaiselle. Jostain syystä hotelli oli kuitenkin yön aikana vaihtanut paikkaa tai jostain muusta syystä emme löytäneet sitä heti. Ei hätää, ystävällinen työmies neuvoi meille mielellään tien hotellille. Olisi varmaan lähtenyt saattamaankin meitä sinne, mutta selviydyimme omin neuvoin.
Aamiainen oli jo täydessä vauhdissa ja tutkijat esittelivät leveällä Australian englannillaan uusimpia tuloksiaan vieraille. Heidän puheensa oli aivan uskomatonta: nopeaa, murteellista ja enimmäkseen käsittämätöntä. Se ei muistuttanut juuri lainkaan brittienglantia, enemmän ehkä amerikanenglantia, mutta oli silti aivan omanlaistaan. Kuulin eräältä syntyperäiseltä britiltä, että hänelläkin oli vaikeuksia ymmärtää paikallisten puhetta. Se helpotti tietysti hieman, mutta moni juttu meni sen takia sivu suun.
Aamupäivän täysistunnossa kuulimme, miten tieteen uutisoinnin virheellisyyksiä voitaisiin estää. Iltapäivällä oli vuorossa mielenkiintoinen esitys uusmediasta, internetin uusista palveluista, podcasteistä, videoleikkeistä, verkkolehdistä. Ne tarjoavat tiedeuutisoinnillekin uusia mahdollisuuksia vuorovaikutteiseen viestintään.
Collins St.
Lounastauko oli sopivan pitkä ja lounas monipuolinen. Piti kuitenkin päästä vähän jaloittelemaan ulkoilmaan. Kadut olivat edelleen täynnä ihmisiä. Osa söi katukuppiloissa lounasta, osa kiirehti ostoksille. Ihmiset näyttivät rennoilta jopa puvut päällä. Meteli oli melkoinen, aurinko lämmitti mukavasti.
Iltapäivän ohjelmaan kuului viestintästrategioiden kehittäminen. Työpajassa keskustelimme ryhmissä erilaisista esimerkkitapauksista ja esittelimme niitä muille osallistujille. Keskustelu oli kyllä vilkasta, mutta siitä vastasivat lähinnä englantia äidinkielenään puhuvat osallistujat. Välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä kiivastahtisessa keskustelussa. Mielipiteet geenimuunnellun uuden tuotteen uutisoinnista menivät osittain ristiin, mutta jonkinlaisen kompromissin ryhmämme sai aikaiseksi. Kovin paljon uutta tietoa työpaja ei ainakaan minulle tarjonnut, joten lähdin hotelliin valmistautumaan illan vastaanottoon.
Melbourne Aquarium
Vastaanotto järjestettiin Melbournen akvaariossa haiden, monenlaisten kalojen, amebojen ja muiden veden elävien seurassa. Tarjoilu oli jälleen ruhtinaallista ja ohjelmaan kuului myös tiedemiesbändin esiintyminen. Paikalla oli myös karikatyyrien piirtäjä, joka veteli hiilellä oivat pilapiirrokset osallistujista. Taiteilija käänsi kasvoistani kai sen paremman puolen esiin ja aloitti työnsä. Hän vilkaisi minua vain muutaman kerran, mutta onnistui kai aika hyvin. Vai mitä mieltä olette?
Kukas se siinä?
Yarra River by nignt.
Paluumatkalla Yarra-joen varrelta oli loistavat näkymät öiseen Melbourneen. Pilvenpiirtäjät olivat hienosti valaistuja, sillat samoin, tivoli pyöri ahkeraan ja sää oli iltaviileydestä huolimatta leppoisa. Missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä turvallisuutensa puolesta. Hieno homma nykyaikana!
Keskiviikkona oli vuorossa ilmastomuutosasiaa koko päivän. Lisäksi työpajassa perehdyttiin tieteellisen tekstin editointiin. Illalla oli taas vastaanotto, tällä kertaa Melbournen yliopistolla.
Melbourne Observatory
Pääsimme katselemaan myös eteläistä tähtitaivasta, tosin ne olivat valitettavasti pilvien takana. Observatorion hienot teleskoopit oli kiillotettu komeiksi, joten kyllä niiden läpi kelpasi tiirailla.
Tapasin myös saksalaistoimittaja Wolfgangin, jonka kanssa sovimme yhteisestä kirjaprojektista. Olimme molemmat sitä mieltä, että rakkaus olisi hyvä aihe. Sovimme jo työnjaosta ja markkinoinnista. Nähtäväksi jää, miten työ etenee konferenssin jälkeen.
Torstai oli viimeinen varsinainen konferenssipäivä ja sen teemana oli kehitysmaiden tiedeviestintä. Olin kuitenkin sen verran väsynyt, että päätin aamiaisen jälkeen mennä hotelliin nokosille.
Sitä ennen tapasimme kuitenkin australialaisen Tinan, jonka äiti oli suomalainen. Tiina halusi jutella meidän kanssamme ja pian huomasimme olevamme yhdessä vaateostoksilla. Hän oli oikein ystävällinen ja huolestunut minun huonosta voinnistani. Tuntui kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.
Muutenkin australialaiset ja varsinkin melbournelaiset olivat oikein ystävällisiä ihmisiä. Eikä se liittynyt pelkästään kaupantekoon. Kun kerroimme olevamme Suomesta, monella oli vaikeuksia paikantaa kaukaista kotimaatamme. Eurooppa kyllä tunnettiin, mutta pieni Suomi oli jäänyt tuntemattomaksi. Ei meillä Suomessakaan kovin paljon kuule Australiasta. Mielikuvat liittyvät lähinnä Crocodile Dundeen elokuvaseikkailuihin ja kenguruihin. Oli siis hyvä käydä itse paikan päällä tarkistamassa asia. Isossa saaressa on paljon nähtävää, ja lyhyen vierailumme aikana ehdimme nähdä siitä vain pienen osan. Mutta jostainhan on aloitettava.
Iltapäivällä kuuntelin luentoa tutkijoiden mediataitojen parantamisesta. Tieteen kielihän on tunnetusti mutkikasta, mutta sen ymmärrettävyyttä voidaan parantaa ammattilaisvoimin. Juuri tätä työtä teen itsekin ja monet työpajan vinkeistä olivat jo entuudestaan tuttuja. Uusi näkökulma oli tosin se, että tutkijan on hyvä asettua yleisönsä asemaan. Miettiä, mitä he haluavat asiasta tietää. Helpommin tosin sanottu kuin tehty, luulen.
Government House of Melbourne
Illalla tiedejournalistit kokoontuivat jäähyväisvastaanotolle Victorian kuvernöörin David de Kretserin hienoon taloon.
Seinillä oli maalauksia kuningatar Elizabethistä, patsaat koristivat huoneita ja kristallikruunut loistivat. Ison salin lattia oli puunattu putipuhtaaksi. Konferenssimme ei olisi voinut saada hienompia puitteita päätösjuhlalleen. Hieman vain surumieli valtasi alaa konferenssin päättymisen vuoksi. Olihan se todella rankkaa aikaeron ja ohjelman runsauden vuoksi, mutta silti antoisaa. Tutustuin moneen hienoon ihmiseen, kollegaan ja asiantuntijaan, joiden kanssa oli hienoa vaihtaa mielipiteitä tiedejulkaisemisesta.
Water and fire - jätevettä ja hiiltyneitä puunrunkoja
Perjantaina ohjelmassa olivat konferenssin opintoretket oman valinnan mukaan. Minä olin ilmoittautunut Fire and water retkelle. Mukana olivat myös Jorma ja Hannu sekä joukko muunmaalaisia tiedetoimittajia.
Melbourne Water Treatment Plant
Ja täällä virtasi sitä ihtiänsä. Arvatkaa haisiko pahalta?
Korppia muistuttavat linnut kraakkuivat tunkeilijoille ja toivoivat meidän lähtevän tiehemme häiritsemästä heidän ruokailuaan jätevedessä.
Ensin ajoimme Melbourne Water Treatment Plantiin eli Melbournen jätevedenpuhdistamolle.
Haju oli jätevedenpuhdistuksen eri vaiheissa sanoin kuvaamaton. Ranskalainen toimittajamies piti puseroa nenänsä edessä estääkseen hajua tunkeutumaan hengitysteihinsä.
Yksi monista laguuneista
Melbourne Water käyttää biokaasua sähkön tuottamiseen, tuottaa A-luokan kierrätysvettä paikallisen maatalouden tarpeisiin ja hyödyntää 11 000 hehtaarin laajuisia laguuneja Melbournen jätevesien puhdistukseen Werribeessa. Tähän systeemiin kuuluu Borrie-joki, joka on osa Ramsarin suojeltua kosteikkoaluetta.
Lintujakin laguuneissa näkyi, eivät vain osuneet oikein hyvin kuvaan. Kalaa laguuneissa ei sen sijaan ole.
Monet Alaskan, Siperian, Kiinan ja Japanin muuttolinnut pysähtyvät laguuneilla muuttomatkallaan. Alue on yksi Australian kymmenestä suosituimmasta lintubongarien kohteesta. Muutto ei ollut huhtikuussa vilkkaimmillaan, mutta näimme joukoittain mm. mustajoutsenia.
Mustajoutsenia
Mustajoutsen (Cygnus atratus) on australialainen vesilintu, jota tavataan Euroopassa tarhoissa ja tarhakarkulaisena. Se on Länsi-Australian osavaltion osavaltiolintu, mutta mustajoutsenia löytyy Australian kaikista osavaltioista. Erityisen yleisiä ne ovat kaakkois- ja Länsi-Australiassa sekä Tasmaniassa.
Tiedottamista ja varainkeruuta tarvitaan kuivuudessakin.
Oppaamme esitteli meille vielä vesijuttuja kierroksen päätteeksi. Kengät piti tietenkin ottaa pois jalasta esittelyn ajaksi.
Vedenpuhdistamo yrittää osaltaan auttaa Australiaan jo vuosikausia kiusanneessa kuivuudessa.
Lampaita on Australiassa paljon, samoin lihakarjaa. Mutta mistä ne löytävät ruokaa kuivuuden keskellä?
Maisema oli todella nääntyneen näköistä, ruskeaa ja kuivunutta. Syksy oli toki aluillaan, mutta sateista ei ollut tietoakaan. Monissa kaupungeissa vedenkulutusta oli rajoitettu niin, että suihkussakin sai käydä vain pari kertaa viikossa ja autojen peseminen oli kielletty kokonaan. Maatalous oli pulassa, sadot pieniä, viinirypäleetkin olivat kutistuneet pikkuriikkisiksi viinimarjoiksi.
Syödäkin piti. Menimme kumpuilevan maaston keskellä sijaitsevalle viinitilalle, jossa saimme viiniesittelyn jälkeen loistavan lounaan.
Kuivuuden lisäksi Australiaa kiusaavat toistuvat pensaspalot. Ajoimme noin tunnin matkan päässä Melbournesta sijaitsevaan pieneen Anakien kaupunkiin, jossa sijaitsee Bushfire Cooperative Research Centre ja Brisbane Ranges National Park.
Puunrungot olivat vieläkin mustuneita runsas vuosi sitten riehuneen pensaspalon jäljiltä.
Kansallispuisto paloi pahoin vuonna 2006 riehuneessa pensaspalossa. Useimmat Australian pensaspaloista syttyvät salamaniskusta, sillä ukonilmaan liittyy siellä harvoin vesisadetta.
Palomiehet ja tutkijat kertoivat meille siitä, miten pensaspaloja yritetään ennaltaehkäistä, asukkaille kerrotaan varotoimista ja tulipalon sattuessa pyritään saamaan se kuriin mahdollisimman nopeasti. Ilmastomuutos ja kuivuus lisäävät pensaspalojen riskiä, mutta sitä voidaan pienentää ympäristönsuojelun keinoin. Myös maankäytöllä, kaupungistumisella, tiedottamisella ja eläimistöllä on vaikutusta pensaspalojen esiintymiseen.
Bussimatkalla muuten näimme ensimmäiset kengurut, jotka loikkivat savannia muistuttavassa maastossa jättiläisloikin. Kamerat yrittivät tallentaa eläimet, mutta tuloksena oli vain kuva likaisesta bussinikkunasta.
Kultaa ja viiniä kaivamassa
Lauantaina alkoi matkamme toinen osuus. Lähdimme bussilla koko päivän retkelle Melbournen läheisyydessä sijaitsevaan Bendigon kaupunkiin. Bendigo sijaitsee noin 150 km Melbournesta luoteeseen. Oppaanamme oli loistava Diane ja hauska vietnamilaissyntyinen Peter. Bussin kyljessä luki lupaavasti Excellent Coaches.
Ruskan sävyjä puiston puissa, maahan pudonneita tammenterhoja, joita Peter-kuski kehotti keräämään ja pistämään kotona purkkiin. Saisin hienon bonzaipuun, joka viihtyisi varmasti meidänkin kylmässä maassamme.
Bendigon erikoinen nimi on hyvin mutkikas väännös Abed-Negosta, joka oli Vanhan testamentin Danielin kirjassa mainittu Sadrakin ja Mesakin toveri. Kaupungin keskustan läpi virtaavalla Bendigo Creekillä tungeksi 1850-luvulla kullanhuuhtojia. Bendigossa asui paljon kiinalaisia kullankaivajia, eivätkä he tulleet toimeen valkoisten naapuriensa kanssa. (Berlitz: Australia, matkaopas, 2003).
Mainaripatsas näytti mallia turisteille.
Oppaamme oli mainio mies: innostunut kertomastaan, havainnollinen ja kuin kunnon kaivosmies muutenkin. Oli hienoa olla hänen luennollaan maan uumenissa.
Tutustuimme Bendigossa sijaitsevaan Central Deborah Gold Mineen, joka on entinen kaivos ja nykyinen kaivostekniikan museo.
kuva oikealla: Jari Mäkinen
Kypärät päässä oli turvallista liikkua kosteissa ja pimeissä käytävissä. Lamppu häikäisi hieman, jos ei osannut katsoa sivuun juttukaverinsa silmistä. Hieman aavemainen tunnelma kieltämättä vallitsi. Milloin rakenteet sortusivat?
Oppaamme johdatti meidät yli 60 metrin syvyydessä sijaitsevaan kosteaan ja pimeään kaivokseen, jossa puimme yllemme lampulliset kypärät. Kuljimme pitkin pimeitä käytäviä peräkanaa ja kuuntelimme oppaamme eläviä kertomuksia muinaisista kaivosjoista.
Kultasuonen pieniä hippuja ja kissankultaa. Kumpi olikaan kumpi? Minulle kelpaisivat molemmat. Kaivoksen puurakenteet olivat vuosikymmenten saatossa pölyyntyneet arvokkaasti. Siivoojia ei taida käydä kovin usein?
Jorma ja Kirsi näyttivät muille mallia kullanlouhintatekniikasta. Aika meteliä ja tärinää piti varsinkin Kirsin laite.
Louhintaan oli käytetty erilaisia tekniikoita aina lekasta ja rautatangosta räjähteisiin ja louhintakoneisiin asti. Työ oli erittäin vaativaa ja kaivomiehet olivat työpäivän jälkeen aivan uuvuksissa. Kultaa he eivät suinkaan saaneet pistää omaan pussiinsa, sillä työnantaja valvoi tarkkaan, ettei kukaan varastanut kultaa.
kuva: Jari Mäkinen
Kultasuonet ehtyivät aikoinaan ja tämäkin kaivos piti sulkea. Onneksi jäljellä on museo, jossa pääsee kurkistamaan entisaikojen kovaan työhön.
Bendigossa muuten satoi. Ja satoikin oikein kunnolla! Kukapa olisi arvannut ottaa sateenvarjoa mukaan retkelle kultakaivokseen? En minä ainakaan. Mutta sade tuntui ihanalta ja toivoin sen jatkuvan riittävän kauan, jotta vesivarastoihin tulisi edes jotain.
Lounaskaupungin arkkitehtuuria, mutta mikä olikaan kaupungin nimi? Sade siellä kumminkin lakkasi.
Yllättävän vihreä oli viinitilan yrttitarha. Mistä siihen oli vettä saatu?
Auton etupuskurissa tarvitaan vahvistusta kenguruiden takia. Niitä kuolee Australian liikenteessä kuin meillä hirviä.
Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa Mandurang Valley tilalle.
^
kuva oikealla: Jari Mäkinen
Tilan isäntä piti meille viininvalmistuksen oppitunnin. Tuoksut olivat vähän happamia, mutta lopputulos hedelmäinen.
Enää viinirypäleitä ei survota paljain jaloin, vaan apuna ovat muut välineet. Lieko niillä yhtä paljon vaikutusta viinin aromiin?
Viinitilalla viljellään punaisia rypälelajikkeita, pääasiassa shirazia. Valkoisista viinirypälelajikkeista viljelyssä olivat chardonnay ja sauvignon blanc. Näitä viinejä piti sitten tietenkin maistella tilalla. Osa meistä teki ostoksiakin, vaikka lentoturvallisuusmääräykset hieman rajoittivat tuliaisten ostohalukkuutta.
Pirteä vahti antoi tassua aidan takaa.
Kengurunmetsässtystä Bendigon maastossa. Löydätkö kuvista kengun?
Lannoite ja lannoitettava sulassa sovussa.
Haamumaiset viiniköynnösistutukset olivat verkon alla hyvässä turvassa maailman pahuudelta. Vain tiedetoimittajien utelias joukko häiritsi hetken niiden rauhaa.
Raaka-aine ja lopputuote. Mikäs lajike tämä olikaan? Saanko maistaa? Rypäleet olivat todella makeita. Syynä oli vähäinen sade, minkä ansiosta viinisatokin jää normaalia pienemmäksi. Laatu sen sijaan on erinomainen. Ei lantrata hyvää ainetta vedellä!
Mies viininpunaisissaan esitteli meille viininviljelyn saloja. Olisipa kiva kokeilla sitäkin joskus. Mutta ehkä jossain muualla kuin Suomessa?
Pääsimme kurkistamaan verkon alla suojassa olevia viiniköynnöksiä. Verkot ovat lintujen takia, mutta kengurutkin loikkivat viljelmän tuntumassa hyvin kesyn oloisina. Illan hämärtyessä siirryimme sisätiloihin ja aloitimme kolmen ruokalajin päivällisen, johon kuului tietysti viiniä. Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa. Ennen bussiin pakkautumista saimme Jarilta oppitunnin eteläisen tähtitaivaan kirkkaimmista kohteista.. Kuun sirppi keikkui horisontissa. Hengitys huurusi viileässä yössä.
Vihdoinkin kenguja ja pinguja!
Sunnuntaina vuorossa oli retki Dandenon Rangers -kansallispuistoon ja Phillipin saarelle. Olimme saaneet ohjeet ottaa mukaan lämmintä ja sateen pitävää vaatetta, sillä pingviinejä katsellessa voisi tulla muuten kylmä iltahämärissä.
Tuttu pyhimys Franciscus Assililainen vartioi St. Patrick´s Cathedralia.
Piti tietenkin sytyttää kynttilä kirkossa. Rukoilin matkan jatkuvan hyvin.
Sotien muisto on kipeä Australiassakin.
Ilmassa oli sadetta, mutta kilttipukuiset soittajat jaksoivat vinguttaa säkkipillejään kadulla.
Kiersimme ensin Melbournea ympäriinsä ja pysähdyimme St. Patrick´s Cathedralissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Kirkossa piti tietenkin sytyttää kynttilä.
Ihailimme jälleen kulottuneita maisemia bussin ikkunasta ja odotimme Dandenong Rangesin tuliperäisiä vuoristonäkymiä. Se on suosittu päiväretkikohde, jonka eukalyptusmetsät ovat komeita. Vuoristo on vain tunnin ajomatkan päässä Melbournesta. Se ei ole henkeäsalpaava: itse Mount Dandenong on vain 633 metriä korkea. (Berlitz: Australia, matkaopas, 2003)
Alue kuului aikoinaan Bunurong- ja Woewurrong-aboriginaaliheimoille ja siitä tuli tärkeä puutavaran lähde. Suurin osa metsistä hakattiin. Maanviljelyksestä tuli tämän jälkeen tärkeä elinkeino alueella. 1870-luvulta lähtien turistit ovat suosineet aluetta.
Lounastimme Carltonissa italialaisessa ravintolassa. Italiasta ja Kreikasta saapui aikoinaan runsaasti siirtolaisia Australiaan ja Melbournessakin heitä on paljon. Il Primo Restaurant tarjosi meille pastaa ja tietenkin vino rossoa. Tarjoilija hymyili kauniisti, kun pyysin laskua italiaksi: Il conto, per favore.
Vierailimme Phillip Islandin eläinpuistossa, jossa varmasti pääsisimme lähikontaktiin kenguruiden ja muiden australialaisten eläinten kanssa. Ei haitannut yhtään, vaikka ne olivatkin aitauksessa ja hyvin tottuneita ihmisiin. Jopa niin tottuneita, että kinusivat pussista siemeniä vaikka väkisin.
Mitäs nämä rottaa muistuttavat nisäkkäät olivatkaan? Kaikkia nimiä on niin vaikea muistaa.
Pitihän sitä wallabille antaa vähän evästä. Kaverilla oli muuten erittäin terävät kynnet. Oikea pitkäkyntinen siis.
Ei saa häiritä koalan unta! Kaveri oli sikeässä unessa eukalyptuspuun oksalla. - vähemmästäkin huumaavien lehtien ahmimisesta.
Tämä ei ole siili, vaikka sitä hieman muistuttaakin, vaan nokkasiili. Se kuuluu nokkaeläimiin, jotka ovat munivia nisäkkäitä. Lahkoon kuuluu nokkasiilin lisäksi vesinokkaeläin ja kärsänokkasiili.
Tipu ja wonbatti. Miten hauskoja nimiä aussit ovatkaan eläimilleen keksineet!
Tasmanian piruja ja kenguja. Kyllä tuollaisessa kantopussissa kelpaa köllötellä. Välillä pussista pilkotti poikasen jalka, välillä jokin muu ruumiinosa.
Katso, kenguru loikkaa kohti auringonlaskua!
Sitten matka jatkui Phillip Islandin pingviiniparaatiin. Valtasimme hyvät paikat katsomosta ja aloimme odottaa.
Sinipingviini, jonka kuvaaminen oli pingviiniparaatissa ehdottomasti kielletty. Kuva on siis lainattu muualta.
Illan hämärtyessä merestä nousi varovasti rantaan pieniä mustatakkeja. Päivän ne olivat viettäneet pääasiassa meressä kalastaen, mutta illalla piti palata jälkeläisten luo. Ne liikkuivat pienissä ryhmissä ja taapersivat yllättävän ketterästi rantahiekassa kohti pesissä odottavia poikasiaan. Kirkuna oli pusikossa melkoinen jälleennäkemisen riemusta ja nälästä. Oppaat kehottivat yleisöä tarkistamaan autonsa alustan ennen liikkeelle lähtöä, jottei sinne mahdollisesti eksyneelle pingviinille kävisi huonosti.
Sinipingviini (Eudyptula minor) on maailman pienin pingviinilaji. Pingviinit kasvavat 40 cm pitkiksi ja ne painavat noin kilon. Sukupuolet ovat samannäköisiä, mutta uros saattaa olla hieman painavampi ja sillä on hieman suurempi nokka kuin naaraalla.
Pingviinien pääasiallisena ravintona ovat erilaiset kalat, kalmarit ja muut pienet merieläimet. Ravintonsa ne metsästävät laajalta alueelta. Sinipingviinit elävät suhteellisen vanhoiksi; keskimäärin noin 6,5 vuotta, mutta yksittäinen pingviini voi elää jopa 20-vuotiaaksi.
Sinipingviinejä tavataan Uuden-Seelannin pohjois- ja eteläsaaren rannikoilta, Chathamsaarilta. Lisäksi niillä on yhdyskuntia myös Tasmaniassa sekä Australian etelärannikolla.
Pinguja katsellessa tuli taas nälkä. Alkoi kyllä tuntua vähitellen siltä, että reissussa syötiin koko ajan. Mutta en valittanut, vaan pistelin poskeeni toisenkin ruokalajin. Söimme päivällistä Harry's on the Esplanadessa Phillip Islandilla. Alkuruuaksi oli kalasoppaa, pääruuaksi paistettua kalaa ja jälkiruuaksi hedelmiä. Niin ja tietysti mainiota australialaista punaviiniä, jota viimeistään tässä vaiheessa matkaa olin oppinut arvostamaan.
Vähäpukeisia jalkapalloilijoita ja shoppailua
Maanantaina lähdimme Päivin kanssa St. Kilda Beachille aamiaiselle. Köröttelimme sinne tramilla eli raitiovaunulla.
Meren näkeminen rauhoitti keskustan ihmisvilinän jälkeen. Merituuli hiveli kasvoja ja aurinko lämmitti jo aamusta.
Viimeinen aamiainen Australiassa tällä kertaa: valtavat toastit, sieniä, jotka olivat Australiassa aina hyviä ja mehukkaita (!), tomaattia, pinaattia, juustoa ja papuja sekä tuoremehua ja caffelattea. Kyllä taas jaksaisi vähän aikaa!
Etsimme mukavan rantakahvilan ja tilasin valtavan aamiaisen. Yleensäkin australialaiset taitavat syödä ihan kunnollisen aamupalan, johon kuuluu paahtoleipää, juustoa, sieniä, pekonia, jos siitä sattuu tykkäämään ja hyvää kahvia. Italialaiset toivat Australiaan mukanaan espressokeittimet, joten hyvää kahvia on kaikkialla saatavissa.
Jalkapallo ja jalkapalloilijat ovat Australiassa todella suosittuja. Mekin kannatamme heitä!
Rantakuppilassa istuessamme ihmettelimme väentungosta rannan tuntumassa. Paikalla oli ilmiselvästi mediaa. Mitä ihmettä siellä tapahtui? Joukko nuoria miehiä jumppasi ja sitten he häipyivät pukukoppiin vaihtamaan uimahousut ylleen. Siinä he juoksentelivat aivan pöytämme vierestä mereen. Taisi vesi olla heille liian kylmää, sillä kovin pitkään he eivät kerralla viihtyneet meressä. Mutta lämmin suihku välissä ja sitten taas juostiin takaisin mereen. Tätä jatkui useita kertoja ja meitä nauratti. Olisivatpa muutkin ryhmämme naiset olleet paikalla!
Kysyimme kahvilasta lähtiessämme valmentajan näköiseltä mieheltä, mistä oikein on kysymys. Hän kertoi, että paikallinen jalkapallojoukkue harjoitteli keskiviikon tärkeää peliä varten. Mediaa moinen tietysti kiinnosti, samoin meitä.
Sitten piti pakata laukut. Tavaraa oli aivan kiitettävästi, mutta laukku meni onneksi kiinni. Sitten kaupungille ostoksille. En ollut ehtinyt kiireisen viikon aikana ostaa juuri mitään tuliaisia, joten nyt piti käyttää viimeinen tilaisuus hyödyksi.
Didgeridoo (oli muuten harvinaisen vaikea lausua ymmärrettävästi!)
Ostin aboriginaalimusiikkia. Itse didgeridoota en uskaltanut hankkia, sillä iso soitin ei varmaankaan olisi mahtunut matkalaukkuuni.
Didgeridoo (tai didjeridu) on erikoislaatuinen Pohjois-Australian aboriginaalien puhallinsoitin. Sitä kuvataan joskus luonnon puutrumpetiksi. Soittimen ääni on erikoinen tasainen pörinä, johon lisätään nyansseja ja efektejä eri soittotekniikoilla.
Didgeridoo on yleensä sylinterin tai kartion muotoinen putki, jolla on pituutta 1-2 metriä. Yleisin pituus on lähellä 1,5 metriä.
Didgeridoo on maailman vanhin puhallinsoitin. Arkeologiset luolamaalausten tutkimukset Pohjois-Australiassa osoittavat että aboriginaalit Kakadun alueella ovat käyttäneet didgeridoota noin 1500 vuoden ajan. Nykyisin didgeridoot valmistetaan yleensä puusta, mutta luolamaalausten perusteella on arveltu varhaisimpien soitinten olleen bambua.
Alkuperäistä (?) aboriginaalitaidetta seinälleni. Platypus- eli vesinokkaeläinpehmolelu tarttui matkaan konferenssista. Platypuspinssi tuli kaupan päälle.
Hankin myös t-paitoja, aboriginaalitaidetta, pehmoeläimiä ja bumerangin. Olin siis täydellinen turisti.
Illalla klo 19.45 lähdimme bussilla hotellista Melbournen lentokentälle. 22.50 lähti paluumatkamme ensimmäinen lento, jonka määränpäänä oli Hongkong. Qantas lennätti meitä taas ylellisesti, ja unikin tuli jotenkuten.
Sadetta hongkongilaisittain
Tiistaiaamuna klo 5.50 laskeuduimme Hongkongin lentokentälle. Porukka vaihtoi ylleen kevyempää, sillä sääennustuksissa oli luvattu lähes 30 astetta lämmintä ja kosteus tekisi olon vielä rankemmaksi.
Meillä oli Hongkongissa koko päivän kestävä kiertoajelu ja bussin ikkunasta katselimme hämmästyneinä korkeita taloja kylki kyljessä. Ahtaalta ja harmaalta näytti saarella.
Hongkong on virallisesti suomeksi Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue Hongkong ja se on kaupunki eteläisessä Kiinassa.
Hongkong on yksi maailman liberaaleimmista talouksista ja tärkeimmistä kansainvälisen talouden keskuksista. Noin tuhannen neliökilometrin laajuinen, vuoristoinen Hongkong on erittäin tiheästi asuttu pilvenpiirtäjäkaupunki ja sen seitsemän miljoonaa asukasta nauttivat keskimäärin korkeaa elintasoa: tosin varallisuuserot ovat teollisuusmaiden korkeimpia ja noin miljoona hongkongilaista elää köyhyysrajan alapuolella.
Entinen Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa on nyt Kiinan kansantasavallan hallinnassa "yksi maa, kaksi järjestelmää" -periaatetta soveltaen. Sille on perustuslaillisesti taattu suhteellisen korkea autonomia, sillä esimerkiksi on oma lainsäädäntönsä, valuuttansa (Hongkongin dollari), tullinsa, lentoliikenneoikeudet ja maahanmuuttolakinsa. Vain puolustus ja diplomaattiset suhteet ovat Pekingin keskushallinnon vastuulla. Tärkeimmät vientituotteet ovat tekstiilit, elektroniikka ja pienteollisuustuotteet.
Hongkongissa tulvi vessan lattiallakin. Yök!.
Kiersimme kaupunkia ristiin rastiin, nousimme serpentiinitietä ylös korkeuksiin ja ihailimme harmaata maisemaa. Ihmettelimme valtavia rakennuksia ja isoja mainostauluja niiden seinissä.
Lohikäärme meinasi popsia Jorman käden.
Soma pariskunta.
Ranta, jossa melkein kaikki oli kiellettyä. Onneksi ei sentään valokuvaaminen. Lämpö riitti sateesta huolimatta.
Pysähdyimme näköalapaikoille ja kuvasimme buddhalaispatsaita, kunnes vesisade alkoi. Suurin osa porukastamme kastui litimäräksi, mutta yritimme kuivatella vaatteitamme intialaisessa ravintolassa nautitun lounaan aikana. Poikkesimme kultaliikkeessä ja mukaani tarttui innokkaiden myyjättärien kannustamana rannerengas. Sitten menimme markkinoille, josta löysin kukkapuoteja ja tietyömiehiä. 
Turisteille oli tarjolla vesibussikyytiä vesisateessa.
Tietyötä hongkongilaisittain.
Kukat kävivät vesisateessakin kaupaksi. Ja värivalikoimaa riitti.
Ostin myös pellava- ja silkkihousut, joista ensimmäiset olivat hongkongilaiset, toiset thaimaalaiset. Vettä satoi edelleen ja olo oli erittäin nuhjuinen. Harmittelin, etten ollut pakannut lentolaukkuun tarpeeksi vaihtovaatteita.
Kentällä puin lämpimät sukat jalkaan ja tein vielä viimeiset ostokset ennen Finnairin-koneeseen kapuamista. Tuntui hyvältä lähteä matkan viimeiselle etapille. Olin aivan kuitti.
Lento lähti klo 21.25 ja olimme perillä Helsingissä aamulla noin klo 7. Yö oli levoton, niskaa jomotti, oli kuuma ja väsytti. Päätin, että aivan heti en samanlaiselle reissulle lähtisi. Mutta kyllä reissu kaikkinensa oli vaivan arvoinen. Pää vain oli sekaisin, koko kroppa tärisi ja korvissa humisi. Oli ihanaa päästä kotiin ja purkaa laukut. Matkan annin sulatteluun menisi useita päiviä, viikkoja ja ehkä vuosiakin. Mutta Australian eteläinen kaupunki tuli nähtyä, samoin Hongkong. Seuraavaksi ehkä jotain muuta?
Kiitos kaikille kavereille. No worries, mates!
