Kävin eilen kenkäostoksilla. En suunnitellut sitä, mutta uusien (kuvassa etualalla olevat popot) kenkien kanssa vain palasin kauppareissulta. Tuli hyvä mieli, kun vanhat sämpylät saivat seurakseen uudet, kiiltävät kavionkorvikkeet.

Kengät ovat minulla kovassa kulutuksessa. Siksi niitä pitää olla paljon. Ja kuten myyjäkin eilen vakuutti, kenkiä tarvitaan myös erilaisiin mielialoihin sopiviksi, ei siis pelkästään vaatetukseen tai muuhun tarkoitukseen sopiviksi.

Mietin siinä monoja sovitellessani, miten kummallinen asia ihmisen jalka on. Kaksi paria niitä kantaa meitä koko elämän. Ja suurin muutos ihmisen elämässä on nouseminen kahdelle jalalle konttaus- tai ryömimisasennosta. Siitä se alkaa taivallus. Ja minne kaikkialle nuo minunkin kenkäni ovat minua kuljettaneet. Ne voisivat kertoa paljon tallaamistani poluista. Kuralätäköistä. Pimeistä kaduista. Vuoritaipaleista. Mutta ne vain himmentyvät, menettävät muotonsa ja kolhiintuvat, eivät virka mitään. Siksi en raaski heittää vanhoja kenkiä menemään. Niillä on historia, ne ovat eläneet kanssani. Olen kengittänyt itseni.