Tämän torstain kuva on mummuni kellosta. Se muutti tänään luokseni muiden tavaroiden kanssa, joita isäni talon tyhjennyksessä sain. Perinnönjaoksi tätä kai kutsutaan, minulle se on matkaa muistoihin, lapsuuteen, menneisiin aikoihin, menneiden ihmisten pariin.

Tuo kello on vuodelta 1931. Mummumi oli silloin 23-vuotias neito, jolla oli elämä edessään. Kello käy yhä, vaikka mummuni on jo vuosia sitten kuollut. Olen ymmälläni, mitä minun tulisi sen kellon kanssa tehdä. Yhtä ymmälläni olen ollut monen muunkin asian kanssa viime aikoina.

Isän talo myytiin nopeasti. Joululomalle lähtessäni jouluaattona en arvannut, että takaisin palatessani synnyinpaikkani omisaisi joku muu kuin oman perheen jäsen. Onneksi löytyi saman suvun väkeä, samalta kylältä, nuori, innokas, eteenpäin katsova mies. Hänelle oli helppo antaa isän talon avaimet. Uskon, että hän pitää talosta ja mannuista hyvää huolta. Silti myyntipäivänä tuttua kotitietä kävellessäni kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Liian vaikealta se tuntui, isän talon myyminen. Tunsin itseni petturiksi. Mutta tiesin silti tekeväni ainoan oikean asian.

Ei minusta, eikä veljestänikään ollut siihen taloon muuttajaksi. Eikä mikään talo ansaitse sellaista rangaistusta, että jää asumattomaksi. Jokaisen katon alla pitää olla elämää, asumisen ääniä, tuoksuja, jatkumista. Pyyhin siis kyyneleet, jälleen kerran, ja pyysin viisautta ja voimaa kestää edelleen.

Ja sain sen, mitä pyysin. Uskon yhä vahvemmin, että meistä heikoimmallekaan ei anneta enempää kuin se, minkä hän jaksaa kantaa. Olen kokenut sen omalla kohdallanikin. Myös läheisistä ihmisistä saa uskomattoman paljon tukea ja voimaa. Yllättäen myös kaukaisemmat ihmiset voivat tulla liki, surun hetkellä. Ja toiset taas kaikkoavat kaemmaksi, kuin peläten surun tarttuvan. Me olemme vain ihmisiä, heikkoja ja erehtyväisiä.

Ennen joulua ajattelin vakavissani lähteväni jonnekin kauas tätä kaikkea pakoon. Pakoon joulua, kipeitä muistoja menetyksistä, jotka ovat sattumalta tapahtuneet juuri jouluna. Ilon ja toivon juhlana. Äidin kuolema neljä vuotta sitten jouluna, mummuni kuolema kuusi vuotta sitten jouluna ja nyt isäni kuolema vain muutama viikko ennen joulua. Mitä iloitsemista minulla joulussa olisi?

Mutta tarkemmin asiaa pohdittuani, ymmärsin etten voi paeta surua, se seuraisi minua maan ääriin asti. Parempi siis kohdata se tuttujen ihmisten keskellä. Liian helppoa olisi lähteä karkuun, mutta mitä hyötyä siitä lopulta olisi.

Vietin joulua ystäväni perheen luona. Laitoimme jouluateriaa yhdessä hänen tyttärensä kanssa ja koin elävästi olevani jälleen lapsi, joka auttoi äitiään rosollipunajuurten pilkkomisessa ja pöydän kattamisessa. Tuli hyvä mieli. Joulukuusen koristelu oli ohjelmanumero sekin. Tunsin kuuluvani heidän joukkoonsa, olin tervetullut, hyväksytty, suruineni, murheineni. Ja yllättäen pystyin jopa nauramaan. Ja laulamaan joululauluja. Se olikin ainut joulutoive tänä vuonna - joululaulujen laulaminen.

Sylvian joululaulu toi taas elävästi mieleen Sisilian. Mietin minkälainen joulu on siellä. Mietin sypressejä ja katselin suomalaista kaunista kuusta. En olisi vaihtanut sitä mihinkään muuhun puuhun.

Joulu oli täynnä valoa, lämpöä ja sanoja. Olen työstänyt tapahtuneita puhumalla, puhumalla ja puhumalla. Kiitän heitä kaikkia, jotka ovat jaksaneet minua kuunnella ja heitä on paljon.

Veljeni on ollut toimija. Kiitän häntä siitäkin. Minä en olisi niihin toimiin kyennyt. Onneksi meitä on kaksi ja onneksi hänellä on maailman ihanimmat pojat. Elämä jatkuu heissäkin.

Nyt tuntuu aika rauhalliselta. Tiedän, että selviän tästäkin vuoresta. Askel askeleelta huippu tulee lähemmäksi ja jaksan jatkaa. Sen jälkeen on pakko olla kevyempää, laskeutumista, alamäkeä.

Olisin halunnut tässä kertoa myös jotain hauskaa. Se voisi olla vaikka isän aitasta löytynyt sodanaikainen kranaatti. Siellä se odotti noutajaansa. Oli poliisien mukaan vielä täydessä iskussa ja vaarallinen. Onneksi kukaan ei ollut vuosikymmenten aikana kolhaissut sitä liian lujaa, jotta se sai pitää tuhovoiman sisällään. Muistelin, miten monet kerrat leikimme lapsina veljeni kanssa siellä aitassa. Ja miten monet kerrat veljenpoikani ovat jatkaneet niitä leikkejä samassa aitassa, kranaatin helmoissa. Mutta sen tehtävä ei ollut tuhota, vaan muistuttaa suojeluksesta. Niin lähellä voi olla kaiken muuttuminen, yhdessä silmänräpäyksessä kaikki entinen voidaan pyyhkäistä pois. Kranaatilla tai muulla keinoin. Ja siksi joka päivä pitää muistaa elää ja kiittää siitä, että saa elää. Sillä lopulta elämä jatkuu. Uskothan sen?