©RS 2005

Ruskaa Ylläksen rinteillä 22. - 25.9.2005

Lähteäkö elämäni ensimmäiselle ruskaretkelle vai ei? Ensin suunnittelin Saariselkää, mutta se vaihtui vehmaammaksi ja metsäisemmäksi Ylläkseksi. Länsi-Lappiin puksuttelin ensin Tampereelta 11 tuntia yöjunalla. Juna pysähteli matkalla sähkövikojen vuoksi ja oli lopulta torstaiaamupäivällä tunnin myöhässä Kolarissa.

Maisemat olivat yön aikana muuttuneet: tuntureita ja ruskan kirjavia sävyjä, poroja ja matalaa kasvillisuutta. Nyt olin Lapissa!

Hotelli Ylläsrinne sijaitsee 2,5 km Ylläsjärven keskustasta, suon laidassa, vaellusreittien tuntumassa. Hotellin ikkunasta näkyivät mahtavat Yllästunturi ja Keskinen laki. Maastoon oli päästävä heti, vaikka takana oli huonosti nukuttu yö junassa.

Ruskan mahti

Ruskaa tänne tultiin katsomaan ja sitä kyllä löytyi heti ensimmäisenä päivänä. Maaruskan punaisen-oranssit värit hohtivat kauas maastossa.

Matkaa Kahvikeitaan laavulle oli hotellista 1,5 tuntia. Reitit oli hyvin merkitty ja kartta sekä kompassi varmistivat oikeat polut. Selkä märkänä patikoin reppu selässä, kattilan ja kiikarien kanssa. Sukat saivat kuivua kylpyhuoneessa illalla.

Ylläs-Pallastunturin-kansallispuiston alueella on mm. vanhojen metsien suojelualueita, melonta- ja vaellusreittejä, seitsemän tunturia, joista Ylläs yli 700-metriä korkea, Suomen eteläisin tunturi. Kiirunan kieppikin löytyi lopulta. Maasto oli lähes lehtomaista: saniaisia ja puroja, kostea ilma. Hiki tuli talsiessa!

Ei mikään oikea vaellus

Mihinkäs suuntaan tästä pitäisi mennä, jotta pääsisi Kiirunan kiepille? Suota, varvikkoa, metsää, vaeltajia niitä riitti kaikilla poluilla. Ihmiset tervehtivät ja olivat poikkeuksellisen ystävällisiä. Mukavaa!

Nyt joku todellinen vaeltaja tietysti väittää, etten ollut millään oikealla Lapin vaelluksella, koska yövyin hotellissa ja kuljin maastossa (enimmäkseen) pitkin merkittyjä polkuja. Myönnetään. Olen huijari, mutta onnellinen kokemastani kuitenkin. Ja jostainhan on aloitettava. Ehkä seuraavalla kerralla selässäni on rinkka, jossa makuupussi ja teltta, trangia ja kymmeniä kiloja muuta vaellustilpehööriä. Mutta siihen on vielä matkaa.

Pitihän sitä sitten lähteä Ylläksen rinnettäkin kapuamaan. Mitä korkeammalle nousin, sitä karummaksi maasto muuttui. Lopulta oli pelkkää rakkaa.

Ookko sie kuukkelli vai mikä piipittäjä siellä kuusessa luuraa kulkijaa?

Melkein Yllästunturin valloittaja

Lauantaina tihutti vettä ja oli sumua hyvä päivä kiivetä Ylläkselle hiihtohissien alla kulkevaa jyrkkää ja kivikkoista polkua. Kun näkyvyys loppui ja myrsky yltyi, päätin kääntyä turvallisuussyistä alaspäin. Huikea kokemus olin yksin koko maailmassa! Sitä kaivattua rinneravintolaa en kyllä tällä reissulla löytänyt, mutta ehkä seuraavalla kerralla. Maisematie se tämäkin oli, vaikka nilkat olivat vaarassa lonksahtaa sijoiltaan. Lippis pysyi kuitenkin päässä, vaikka tuuli yritti sen välillä kaapata.

Tunturivaelluksen jälkeen Kahvikeitaan tulet lämmittivät viluista kulkijaa. Pata oli jo noesta musta, samoin kokin kädet ja naama.

Pimeys tuli Ylläksellä illalla kahdeksan aikaan ja uni yhdeksältä. Ulkoilma ja vaeltaminen ovat parasta unilääkettä.

Tämäkin reissu päättyi liian äkkiä. Sunnuntaina pohojalaanen seppä tarjosi vielä tulilla myrkylliset sumpit ja majapaikkaakin mökissään. Valitsin kuitenkin tutun polun hotellille ja sieltä bussilla Kolarin asemalle. Hyvästi Ylläs - tapaamme talvella!