<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Paljon en tarvitse,
jonkun vain, jonka luo voisin mennä.
Paljon en tarvitse,
toisen kanssa yhdessä vain elää.
Paljon en tarvitse,
toiselle vain olla tarpeellinen.
Paljon en tarvitse,
vain saada rakkauden hitusen.
Paljon en tarvitse,
kunhan vierellä on ystäviä,
sydämellisiä, vilpittömiä.
Komien lyriikkaa
Taisin olla eilen aika kitkerällä tuulella, kun valitin siitä valittamisesta niin paatoksella. No tänään on uusi päivä ja uudet kujeet.
Olen mielestäni aika mestari odottamisessa. Olen tehnyt sitä lähes koko elämäni. Lapsena odotin ruokaa, koulun päättymistä, kavereita, kesälomaa. Nyt vanhempana odotuksen aiheet ovat lähes samat, mutta sillä erotuksella, että odottamisesta on tullut jotenkin raastavaa. Odottavan aika on liian pitkä.
En jaksaisi odottaa ajan kuluvan, olen kärsimätön, haluaisin kaiken heti. Ehkä se on merkki vanhenemisesta, jäljellä olevan ajan vähenemisestä, tai sitten ikuisesta lapsenmielisyydestä. En tiedä.
En kestä myöskään pettymyksiä: jos jotain luvataan tapahtuvaksi, minun on vaikea hyväksyä niiden peruuntuminen. Olen siis odottanut turhaan ja pettymykselle on mielestäni perusteet. Ja mitä kauemman tätä elämää elelee, sitä enemmän tulee pettymyksiä ja turhia odotuksia, jotka kasaantuvat kuin vuori täyttymättömiä toiveita. Ja joka kerta uuden pettymyksen myötä pintaan tulvahtaa koko pettymysten historia, moninkertainen tulva.
"Aika on suhteellista", sanoi jo viisas hapsutukka Albert Einstein aikoinaan suhteellisuusteoriaa sorvatessaan. Hän oli siinä monessakin mielessä oikeassa. Aika lentää silloin, kun sen toivoisi pysähtyvän ja matelee silloin, kun sen toivoisi kiitävän täyttä laukkaa kohti kaivattua hetkeä, paikkaa, ihmistä.
Silti jokaisessa vuorokaudessa on 24 tuntia, tunnissa 60 minuuttia, minuutissa 60 sekuntia. Niiden kokeminen vain vaihtelee mielialan, paikan ja seuran mukaan.
Mutta entä tämä hetki? Onko se odottamisen arvoinen? Sehän on vain lyhyt silmänräpäys menneisyyden ja tulevaisuuden välissä ja silti se on koko elämämme, hetkien katkeamaton ketju. Odotettavissa on siis lisää odottamista, jollen itse päätä luopua tästä sitte-ku-elämästä ja ala elää tätä hetkeä. Ennen kuin on liian myöhäistä. Sillä tänäänkin on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Kello käy, mutta ilman siihen tuijottamistakin.
Kommentit