Olen tässä jo jonkin aikaa (siis lähes koko elämäni) pohdiskellut sitä, miten ajat ja tavat muuttuvat. Oli mullakin lapsena päiväkirja, ja uskollisesti siihen raapustelin suuria salaisuuksiani, ihastuksiani ja kaikkea muuta, mitä en ääneen uskaltanut sanoa. Lukkoon se paksukantinen opus piti tietenkin laittaa, ettei pikkuveli päässyt uteliaisuuksissaan tiirailemaan sivuille. Ja silti se oli jotain aivan ikiomaa ja siksi kai niin tärkeää. Harmi, että elämän vaiheissa päiväkirja on jäänyt jollekin väliasemalle, eikä ole enää saatavilla.

No, se oli se yksityinen, salainen osuus päiväunelmistani.

Entä mitä pitää ja saa tänä tehotietoliikenneyhteyksien ja verkottumisen loistoaikana tehdä? Perustaa tietysti julkinen "päiväkirja", jota saa periaatteessa lukea kuka vain sivuille eksyvä. Ja sitten päiväkirjan raapustaja kehtaa vielä valittaa, kun kukaan ei lue tuotoksia! Höh! Sama ihminenkö näitä sepustuksia laatii? Tuskin.

Jotain viehättävää kai on ajatusten jakamisessa. Ei kai tätä muuten tekisi. Olen niin lapsellinen, että kun näen tai kuulen jotain kivaa, se kivuus pitää mielestäni jakaa muiden kanssa. Vaikkapa sitten täällä, jos ei muita kuulijoita ole saatavilla. Tämä väline tarjoaa siis loistavat mahdollisuudet. En oikeastaan edes ajattele kirjoittavani jollekin, vaan lähinnä puran omia ajatuksiani ruudulle. Sitä olen tehnyt aiemminkin, tosin eri kanavilla. Kirjoittaminen on minulle terapiaa. Ja olen kai jatkuvasti sen tarpeessa, kun en osaa lopettaa.

Paljon puhutaan siitä, kuinka virtuulimaailma ei ole todellista tai että oikea elämä on jossain muualla kuin verkossa. Niinkö? Missä?

Mutta vähän samoin kuin aikoinaan vastustin kännykän tai mikroaaltouunin hankkimista, vastustin pitkään myös nettiyhteyden hankkimista kotiin. "En tarvitse, kun töissä olen koko päivän koneella.". Mutta lopulta hankin PC:n kotiinkin ja vasta viime kesänä sorruin laajakaistayhteyteen. Että sitkeästi olen yrittänyt pitää pintani uudistusten edessä.

Turhaan. Nämä nykyajan mukavuudet ovat niin mukavia, että kerran käytettyään niihin jää koukkuun. Ja siinä killuu kai lopun ikäänsä.

Mutta puolustuksen puheenvuoroksi voin todeta, että kyllä aina välillä saan pidettyä itseni irti sähkölaitteista. Katso vaikka matkakertomuksiani. Ja lisää on tiedossa. Vieroitushoitoa. Ja toisaalta maailma on nykyään niin kovin paljon pienempi kuin lapsena, jolloin ei osannut kuvitella edes lentokonematkaa. Napinpainalluksen päässä on Balin surffilaudat ja Irlannin vuoristokiipeilyt. Ihanaa! Joten mitä tässä sen enempäää ihmettelemään julkisuuden kiroja.

Mitähän ruokaa Jamie Oliver mahtaa tänään tehdä? Jamie on mun suosikkikokki, kun Soppamies on häipynyt ruudusta. Ihania ovat kokkaavat miehet. Nam!