Monet asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä: herääminen aamulla, töiden pakertaminen, kotimatkan pyöräily. Aivan kuten kaikkina muinakin päivinä. Kunnes saamme muistutuksen siitä, ettei kaikki olekaan itsestään selvää, ketju katkeaa, tulee mutkia matkaan. Ja vasta silloin huomaa, miten pienestä kaikki on lopulta kiinni.

Sain eilen tällaisen muistutuksen ja olen kiitollinen siitä. Kaaduin pyörällä vattupusikkoon pyöräillessäni töistä kotiin. En päässyt enää ylös puskasta, vaan jäin sinne. Onneksi samaa metsäpolkua pyöräilee moni muukin, joten pian eräs paikalle osunut mies kysyi, selviänkö. No, tottahan, kyllä tästä selvitään. Mutta niin ei käynyt. Eikä kyse tosiaankaan ollut sarvijuoppoudesta, vaan yksinkertaisesti energian loppumisesta, nestehukasta ja sokerien hiipumisesta elimistöstä. Onneksi pääsin ylittämään vilkkaan 10-tien ennen kuin veto loppui.

Mutta niin siinä vain kävi, että jalat eivät kantaneet ja ambulanssimiehet tulivat noutamaan tytön ensiapuun. Mutta järkyttynein tilanteesta taisi olla hätiin osunut saman työpaikan ihminen, jolla ei ollut mitään käsitystä insuliinisokista tai matalista verensokereista tai hypoglykemiasta. Hän yritti tarjota avuksi vadelmia puskasta, mutta eiväthän ne siinä enää paljon tehonneet. Tarvittiin väkevämpää rohtoa suoraan suoneen.

Miten helposti minut olisi kiikutettu putkaan selviämään, ellei työkaveri olisi selittänyt asiaa? Miten helposti olisin jäänyt sinne metsäpolun vadelmapuskaan koko illaksi? Miten helposti ihmiset kulkevat ohi? Miten helposti luulemme, että pärjäämme itse? Se ei ole totta, vaan aina tarvitaan suojelusenkeleitä. Ihmisen tai jonkin muun hahmossa. Taas eilen tapasin sellaisen ja kiitän.