On pitänyt kiirusta. Enkä sano noin vain siksi, että yrittäisin olla tärkeämpi ihminen kuin olenkaan tai selitelläkseni hiljaisuutta täällä blogissani. On oikeasti ollut kiire. Kiire ja väsymys tuntuvat liittyvän aika tiiviisti toisiinsa. Olen ollut väsynytkin. Kesäaikaan siirtymisellä pitäisi olla kai virkistävä vaikutus, mutta minua kellon rukkaaminen eteenpäin ramasee.

Niin se kiire. Moni käyttää sitä tosiaan tehokeinona, puolustuksena, itsekorostuksena. Kukapa kehtaisi sanoa esimerkiksi töissä: Minulla on kyllä aikaa, voin tehdä sen. Hulluksihan häntä luultaisiin. Mutta kokeilkaapa joskus, minkälaisen reaktion saa aikaan kanssaeläjissä se, että väitätte teillä olevan riittävästi aikaa. Voivat puheet loppua lyhyeen.

Olin torstain ja perjantain kurssilla, nörttikurssiksi sen nimesi mielessäni heti kouluttajan tervehdyssanat kuultuani. Mies puhui hauskasti finlenskaa, suomen ja englannin sekoitusta, jonka tulkkaamisessa aivoillani oli yllättävän kova työ. Varmasti asiaan vaikutti myös terminologian vieraus, millä tahansa kielellä. Lopputulos oli kuitenkin koominen. Naureskelin vieruskaverini kanssa iiventeille, daunloudauksille, kässäyksille, portleteille, seivauksille, apdeittereille ja monille muille kummallisuuksille.

Mutta hymy hyytyi nopeasti, kun meidät pistettiin tekemään tehtäviä. Saimme paksun pumaskan teoriaa ja nörttitehtäviä. Ihan kiva, mutta tekstin koossa oli säästetty. Se oli niin pientä, etten saanut piiperryksistä mitään selvää. Kouluttajamme tuli huolestuneena kurkkimaan selkäni takaa, mikseivät tytön sormet lennä näppiksellä. Sanoin, että minulla on vaikeuksia lukea pientä ja kursivoitua ja harmaata tekstiä. Kouluttaja katsoi minua syvälle silmiin kuin etsiäkseen niistä vastausta ongelmaani. Hänellä oli kauniit tähtisilmät, minulla taisivat melkein kyyneleet näkyä.

Hillitty mies ei moisesta hätkähtänyt, vaan alkoi sujuvalla finlenskallaan neuvoa minua, mitä nappulaa painaa. Koko aikaa hän ei tietenkään voinut olla minun henkilökohtainen avustajani, joten olin taas pulassa. Vieruskaveri yritti kyllä neuvoa, mutta eihän siitäkään mitään tullut.

Alkoi masentaa. Tunsin itseni hyödyttömäksi luuseriksi ja koin olevani aivan väärässä paikassa. Kiukutti fyysinen vajavaisuus. Suututti salakirjoitus, jota minun ei sallittu avaavan.

Sitten aloin tehdä omiani. Koska tehtävistä ei tullut mitään, päätin kokeilla oma-aloitteisesti, mitä saan aikaiseksi. Luovaa kouluttautumista siis. Rohkeutta minulta ei siis kukaan voinut väittää puuttuvan. Tosin tipahdin nopeasti muun porukan joukosta. Ei se mitään.

Kahvipaussilla valitin ongelmastani muille. Yksi naureskeli ja näytti pitävän minua idioottina, kun en pysynyt mukana. Opastin häntä ja sanoin, ettei kyse ole tosiaankaan älykkyyden puutteesta, vaan fyysisestä rajoituksesta. Joku muukin kurssilaisista oli samaa mieltä kanssani siitä, että tehtävien fonttikoko oli liian pientä.

Oli muitakin ongelmia. Suurimmalla osalla tuntui olevan vaikeuksia ymmärtää kouluttajan puheita. Finlenskan oppimäärä oli vielä suorittamatta. Näytti siltä, että kallis nörttikurssi menisi ainakin osittain hukkaan monen kohdalla.

Mutta ruoka oli hyvää ja seura mainiota. Minäkin sain lopulta itseni uskomaan, että olen erilainen ja se on vain hyväksyttävä. Ehkä ennen seuraavaa nörttikurssia ottaisin tarkemmin selvää ohjelmasta ja pyytäisin myös tehtävät suuremmalla fontilla kirjoitettuna.  

Onneksi perjantai-iltapäivänä sovellus keikahti nurin ja meille tuli pakollinen paussi. Luulin jo jääväni luokalle, mutta kiltisti kouluttaja antoi minullekin kurssitodistuksen. Ei se varmaan osallistumisesta tullut, vaan sinnikkyydestä.

Kyllä tietotekniikka on ihmeellistä. Se saa ihmisestä esiin aivan uusia piirteitä, syviä tunteita ja luomisvoimaa. Eläköön siis nörtismi!