Mietin eilen valokuvatorstain aihetta, muistoa ja muistelemista. Mitä ne muistot ovat? Mitä haluan muistaa? Mitä muistan?

Jotenkin muisto-sanaan liittyy jonkinlainen menetyksen tunne. Ne ovat iäksi kadonneita, menetettyjä asioita tai ihmisiä. Silti muistoja vaalii tahtomattaankin. Hellii niitä kuin harvinaista aarretta. Ehkä silloin voi jäädä jokin nykyhetken asia kokematta täysillä, mutta minkäs teet.

Olen muistellut, kaivannut ja ikävöinyt äitiäni viime aikoina paljon. Niin paljon, että olen tavannut hänet usein unissa. Hänellä on ollut sama kihartuva tukka päässä kuin ennenkin. Sama tukka, jota jouduin aikoinani leikkaamaan ja permanenttaamaan. En osannut, mutta muutaman harjoituskerran jälkeen opin.

Äidin hiuksia siistin viimeisen kerran silloin, kun hän pyysi minua leikkaamaan sytostaattien vuoksi kaljuuntuneesta päästään loputkin suortuvat. En meinannut pystyä siihen, mutta tein sen silti. Miten oudolta hän näyttikään tuuheassa peruukissa. Minun äidilläni ei koskaan ollut suoraa tukkaa.  

Nyt alkaa itkettää. Muistot saavat usein sen aikaan. Enkä itke surusta, vaan ikävästä. Olisi niin paljon kysyttävää, äidiltä. Kerrottavaa hänelle. Ja leimukukatkin loistavat tänä syyskesänä niin voimakkaina. Mitähän niille äidin istuttamille oikein kuuluu?

Äidin kuva on kirjahyllyssäni, pienen enkelin vieressä. En tarvitse sitä kuvaa muistaakseni hänet. Mutta enää en voi soittaa hänelle keskellä yötä, jos on paha olo, pelottaa jatkaa nukkumista tai kaipaan neuvoa. Mutta silti hän on läsnä, mukana matkallani. Muistoissa ja muutenkin.