On jo kauan pitänyt tälläkin foorumilla marmattaa yleisestä ongelmasta. Eikä se liity pelkästään suomalaisiin, vaikka sitä täällä runsaasti esiintyykin. Vuorovaikutustaitojen puutetta. Tarkoitan nyt niitä aivan perinteisiä kuuntelemisen ja havainnoinnin taitoja, väittelytaitoja, taitoa osoittaa tukea, taitoa ottaa ja pitää puheenvuoroja, taitoa jatkaa toisen puheenvuorosta ja taitoa ylläpitää keskustelua. 

Kuunteleminen on taitolaji, varsinkin aktiivinen sellainen, josta Obeesia osuvasti kirjoitti blogissaan. Keskusteleminen se vasta rohkeutta vaatiikin, varsinkin ryhmässä. Usein ne aivan alkeellisimmatkin käytöstavat, ystävällisyys, toisen huomioiminen, tuntuvat kadonneen. Minne? Onko niitä koskaan meillä ollutkaan? 

Äsken kaupan kassatyttö tervehti minua kyllä, mutta katsoi samalla alaviistoon kassakoneeseen. Kuitattuani pankkikorttimaksun, hän heitti kuitin epämääräisesti ilmaan ja se laskeutui minun etsittäväkseni. Sen jälkeen tyttö nappasi yhden kuiteista itselleen, ei sanonut mitään, ei kiittänyt, ei pahoitellut. Ei se mitään, hänellä oli varmasti ollult rankka päivä.

Samoin kuin monella muulla suomalaisella tuntuu olevan joka päivä. Oli sitten palveluammatissa tai ei. Aivan kuin sanat olisivat kortilla. Ei uskalleta sanoa mitään, jottei jäätäisi kiinni. Tervehdyskin voi usein olla liikaa vaadittu.

Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota ihmisten suun asentoon. Katsokaapa itse! Useimmilla vastaantulijoille suupielet ovat alaspäin ja ilme muutenkin tyytymätön. Nyt tietysti joku näsäviisas sanoo, että vähemmästäkin saa kylähullun maineen, jos itsekseen naureskelee. Mutta se on pelottavan yleistä. Aina välillä yritän kurkata peilikuvaani ikkunoista tai ovista, eivät kai minunkin suupieleni ole jo kääntyneet alaspäin.  

Opetetaankohan koulussa ja kotona nykyään lapsille keskustelemista? Miten kysymyksiin vastataan ja miten niitä esitetään? Minkälaista kieltä käytetään? Miksi suomenkieli tulvii nykyään rumia sanoja? Enkä tarkoita pelkästään alatyylin kirosanoja, vaan muutenkin. Rumia englanninväännöksiä, kirjainlyhenteitä, joita kukaan ei ymmärrä, sisäpiirin slangia. Meillä on kaunis kieli, jota on ilo käyttää. Miksi sitten vaikenemme niin usein kuoliaaksi? Voi kunpa joskus vielä tapaisin höpsön lörpöttelevän suomalaisen. Saisin juttukaverin. Sitten tietenkin kävisi niin kuin yleensä, me puhuisimme toistemme ohi. Sillä tasapainoisessa keskustelussa aina välillä pitää myös kuunnella, muuten koko homma menee kilpalaulannaksi.

No niin, johan helpotti vähän. Tiedän, että yleistän tässä kirjoituksessa rankasti, mutta liian usein olen tuntenut olevani yksin toisen seurassa tämän hiljaisuuden takia. Se voi olla todella loukkaavaa.

Joskus sana satuttaa, yksi ainoa. Joskus sanattomuus. Eikä parempaa lääkettä, suurempaa lahjaa kuin sana silloin kun on sen aika. 

Hyvä sana lohtunasi vielä kun sanojaa eivät enää sanat saavuta.

M. Leinonen

Kiitos ja kuulemiin. Palaamme asiaan, ja muistakaa vaikuttaa vuorotellen.