Eilen hieno Sisilian-matkalta vaihdokkina palannut sateenvarjoni kärsi kolhuja. Se oireili jo Joonianmereltä puhaltavassa syysmyrskyssä, mutta Suomen vastaava meinasi lopullisesti katkaista sen selkärangan. Siis tukirangan, ja piikit ja muun varjomuodostelman ylläpitämiseen tarvittavan.

Sinänsä oli nautinto lenkkeillä kaikissa sadevetimissä, kuunnella kovaa ropinaa pään päällä ja vielä illallallakin nukahtaa parhaaseen tuutulauluun- sateen rummutukseen.

Tänään näin vuorostani ihmeellisen valoilmiön: töistä bussiasemalle kävellessäni aurinko pilkahti hetkiseksi harmaan pilviverhon raosta. Aivan kuin tervehtiäkseen. Moikkasin sitä takaisin ja sitten me molemmat jatkoimme matkaamme. 

Valohoitoa sain myös kotimatkan varrella kasvavista koivuista ja haavoista, jotka ovat aivan kullankeltaisia. Ja aika suuri osa niistä loistaa jo maassa. Teki mieli mennä kävelemään pudonneiden lehtien sekaan. En mennyt. Tylsä aikuinen.

Syksy tekee kaikkensa saadakseen puut luopumaan lehdistään, riepottelee ja raastaa, rummuttaa ja moukaroi. Vähemmästäkin sitä heikompi luovuttaisi. Mutta osa muutoksesta on jo tapahtunut, ja pian viimeisetkin lehdykäiset muuttavat lopullisesti olomuotoaan. Lehtivihreät ovat visusti tallessa tulevan kevään lehtien uudelleen heräämistä varten. Miten loistavaa kierrätystä luonto tekeekään! Käyttää samat raaka-aineet uudelleen ja uudelleen, lisää vain tarpeellisen määrän uusia aineksia joukkoon silloin tällöin. Ihmisellä on vielä paljon opittavaa, vai kuinka moni jaksaa vetää samat syysvaatteet niskaansa vuosi toisensa perään? En minä ainakaan.

 lainakuvia