Asun 70-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Talo on hyvällä paikalla keskustan tuntumassa, mutta silti lenkkimaastojen lähellä. Täydellinen asunto muuten, mutta sen äänieristykset ovat olemattomat.

Kuulen iltaisin yläkerran miehen kääntävän kylkeä sängyssään, seinänaapurien kinastelun, aamuiset lapsen juoksuaskeleet, ovien paukahdukset porraskäytävästä niin, että oman asunnonkin seinät tärisevät, puhelinkeskustelut, laulukerhon kokoontumiset, remonttiäänet.

Ei se mitään. Elämisestä syntyy ääniä. Mutta joskus yhteiselon ihanuus voi käydä voimille. Aikoinaan talon ilmoitustaululla oli mitä erilaisimpia valituksia naapureista. Milloin purnattiin ovien paukuttelusta ja annettiin ohjeita oven sulkemiseen äänettömämmin. Milloin valitettiin pesukoneen kovasta äänestä (minun koneeni on äänekäs ja seilaa mielellään kylpyhuoneen lattialla!) ja neuvottiin tasapainottamaan koneen jalat tai siirtämään konetta niin, ettei se lingotessaan hakkaa seiniin (kokeilin, ei auttanut). Milloin valitettiin koiran haukkumisesta, käytävän sotkemisesta ja hajusta (en saanut koiraani vaikenemaan kuin vasta iän myötä, kun se kuuroutui).

Ymmärrän sen, että joskus nuo elämisen äänet voivat ärsyttää. Mutta sellaiselle ihmiselle olisi ehkä viisaampaa muuttaa erämaamökkiin yksin asumaan. Siellä ei tarvitsisi kuunnella kuin honkien huminaa ja omia ajatuksiaan.

Mutta on tässä yhteiselämän avoimuudessa hyvätkin puolensa. Naapurit tietävät tasan tarkkaan, mitä seinän, lattian tai katon toisella puolen tapahtuu. Ei tarvitse kenenkään tuntea yksinäisyyttä ja apuakin saa hädän sattuessa. Kaikukoot siis elämisen äänet!