Tänä iltana, kuten kaikkina arki-iltoina, piti töistä kotiin tultuani syödä jotain, katsoa samalla Emmerdalea ja lähteä sitten ulos pakkaseen toppautuneena Michelin-akannäköiseksi kummajaiseksi. Toisin kävi. Istahdin koneelleni ja se vangitsi minut.

En ole tarkoituksella pitänyt etäisyyttä tähän nettipäiväkirjaani, jota myös saa kommentoida ja jota siksi kutsutaan hienosti blogiksi. On vain mukamas pitänyt kiirettä sinä vähänä vapaana aikana, jota töiltä jää.

Maanantaina kuljetin mummolta isän kautta perimäni seinäkellon uudelleen kellosepällä. Kahden viikon korjuureissun jälkeen sen viisari nimittäin taas pompahti muutaman tunnin jälkeen irti kellotaulusta. Laatutyötä siis! Yritin itse leikkiä kellonkorjaajaa, mutta tuloksena oli edelleen vain tunnit näyttävä kello. Riittävä tarkkuus sekin varmasti olisi, mutta nykymaailmassa tuskin sentään. Ja periaatteen ihmisenä halusin rahoilleni vastinetta, jälleen kerran. Niinpä kiikutin vanhuksen sylissäni kantaen kellosepän hellään huomaan. Varovasti esitin asiani ja pelkäsin, josko arvokas valkotukkainen ja mustapukuinen herra siitä kovastikin suuttuisi. Ei irronnut hymyä, ei pahoittelua, ei edes hapuilevaa selitystä. Mutta pinsettien avulla hän ruuvasti viisarin tiukemmin urilleen ja minä sain aarteen taas syliini.

Kellosepän ainoa kommentti koski vetoa, se oli kuulemma lähes lopussa. Niinpä herra otti avaimen käteensä ja alkoi vetää kelloa ennen kuin ehdin estää häntä. Ja minä kun olin niin sinnikkäästi yrittänyt saada lyöntivetoa loppumaan ja kelloa vaikenemaan. Nyt se pompottelee taas puolen tunnin välein terhakkaasti, viisarit kohdallaan ja minä nukun makuuhuoneen ovi kiinni.

Töissä puhelinvaihde ei tervehdi minua enää. Olen ilmeisesti loukannut häntä jotenkin. Ehkä hänkin on lukenut blogiani. Anteeksi en ole vielä pyytänyt. En jaksa hämmentää soppaa yhtään enempää.

Kaikki ovat tällä viikolla puhuneet vaihteeksi säästä. Ei siis mitään uutta auringon alla, paitsi hieman kylmempää. Sisällä vetää ikkunanraoista, tiivisteiden harvuus paljastuu aina jossain vaiheessa talvea.

Olen ollut ahkera töissä, toisinaan jopa sosiaalinen. Stressin oireet ovat alkaneet helpottaa, kun urakka on edennyt. Välillä olen jopa ehtinyt istua teella muiden kanssa.

Australian-matka on se juttu, johon nyt tähtään. Lähden Melbourneen huhtikuun puolivälisä ja uskon, että se on juuri sellainen reissu, jota nyt tarvitsen. Työmatkaksi sitä kai voisi kutsua, tai opintomatkaksi, koska osallistun siellä kansainväliseen kongressiin. Mukana on suomalaisia kollegoja, joihin tutustuminen on varmasti lähes yhtä tärkeää kuin paikan päällä kuultavat ajankohtaiset esitykset.

Kuvittelin, että Australiaan riittäisivät pelkät hellevaatteet ja vesipullo. Opin kuitenkin uutta: Melbourne on niin lähellä Etelänapamannerta, että siellä on huhtikuussa ja muulloinkin erittäin vaihtelevat säät. Neljä vuodenaikaa voidaan kokea yhden päivän aikana. Mutta odotan sitäkin. Samoin paikallisten ihmisten, eläinten, kasvien, ruuan ja kulttuurin kohtaamista.

Lento hieman arveluttaa, tai lähinnä siis sen kesto: 19 tuntia. Miten ihmeessä saan ajan kulumaan ja veren kiertämään jäsenissäni? Onneksi on välilasku, jonka voi käyttää Singaporessa esimerkiksi portaiden juoksemiseen. Tai johonkin muuhun.

Vieläkö ehtisi sinne iltalenkille? Laiskottaa. Jospa jättäisin tänään väliin ja miettisin muita ajanviettotapoja. Mutta minun pääni ja muu kroppani vaatii sitä, olen kävelyaddikti. Enkä taida haluta päästä siitä tavasta irti.