Alakerran naapuri soitti eilen illalla ja pyysi käymään. Hän on vuotta vaille 80-vuotias, yksinasuja ja eräs tämän rapun pitkäaikaisimmista tuttavistani. Usein olen hänen luonaan kahvitellut ja jutellut maailmanmenosta. On naurettu yhdessä muiden naapurien kommelluksille ja popsittu samalla omenapiirakkaa.

Ei häntä oikeastaan voi mummoksi kutsua, hän ei ole mummotyyppiä, vaan pikemminkin ikinuori.

- Äitini kuoli 70-vuotiaana ja pidin häntä silloin todella vanhana. Nyt olen jo 10 vuotta häntä vanhempi, ja tunnen itseni yhä nuoreksi, hän totesi nauraen.

Syy kyläilykutsuun oli tietysti pohjimmiltaan yksinäisyys. Naapuri valitti, kuinka sukulaiset eivät enää ehdi kyläillä ja monet ystävät ovat joko kuolleet tai ovat muuten huonossa kunnossa. Usein kuluu kolmekin päivää, ettei hän käy edes ulkona. Minulle hän motkotti siitä, etten ole ehtinyt poiketa lukuisista pyynnöistä huolimatta. Tuli vähän huono omatunto.

Yhdessä valitsimme oikeaa sävyä hänen pöytäliinansa ruusuun. Käsin hän sitä kirjoo, mutta oikean värin löytämiseen hän tarvitsi värisilmäapua. Naapuri on aina ollut taitava käsistään, on kutonut kangasta, ryijyjä, tehnyt kansallispukuja ja monia muita ihmeitä. Nytkin työn alla on kansallispuku pojan tyttärelle lakkiaisjuhlaan. Puku on ompelemista vailla, mutta nytpä tyttö oli sanonut, ettei hän tarvitsekaan sitä. Ei kuulemma ole enää muodikasta pukeutua kansallispukuun lakkiaisiin. Tuli kiukku naapurin tädin puolesta, sillä tiedän, miten tarkan ja vaivalloisen työn hän on puvun eteen jo tehnyt. Eivät hänenkään kätensä ole enää samassa kunnossa kuin aiemmin, pakottaa ja kolottaa. Mutta tyynesti hän suhtautui asiaan, totesi vain, että sellaista tämä aika on. Ei mikään ole niinkuin ennen.

Sain häneltä pussillisen omenia ja luumuja kotiinviemisiksi. Piti lähteä kuin varkain pois, sillä juttua olisi riittänyt vaikka koko yöksi. Niin paljon oli puhuttavaa. Se kyläreissu virkisti mieltä ja pisti taas kerran miettimään meidän aikamme vanhuksia. Työn raskaan raatajia, jotka nyt yksin ja unohdettuina odottavat kerrostaloasunnoissaan kyläilijöitä. Mutta harvoin ovikello kilahtaa tai puhelin pärähtää. Onko meillä varaa unohtaa heidät? Miten pian olemme itse samassa tilanteessa?