Tällä viikolla kotiinpaluut ovat olleet jännittäviä. Olen miettinyt jo matkalla, onko seinälle viikonloppuna ripustamani mummon vanha seinäkello pysynyt paikoillaan. Tähän mennessä se on odottanut minua uskollisesti seinällä raksuttaen.

Jotenkin ovat tulleet mieleen ne ajat, kun kotona vielä odotti Laika, koirani. Sekin tervehti minua tutulla tuoksulla ja äänellä. 

Tuo kello on kyllä aiheuttanut myös päänvaivaa. Raksutus on kyllä ihan kodikasta, mutta puolen tunnin välein toistuvat lyönnit sen sijaan tahtovat viedä yöunet. Niinpä olen harkinnut lyöntien vaimentamista jollain keinolla. En vain vielä ole keksinyt parempaa konstia kuin heilurin seisauttamisen yön ajaksi. Yritän pähkäillä vedon toivottavasti joskus loppuessa, kumpi kellon kahdesta avaimenreiästä olikaan se lyöntiä säätelevä. Puntit ovat tasan, ja hyvällä tuurilla valitsen väärin ja kello jatkaa uskollisesti lyöntejään. Mutta ei auta itku, eikä hammastenkiristys tässä hommassa. Väkivaltaan tai talouspaperin tunkemiseen kellon sisuksiin en aio turvautua, ainakaan vielä. Ja mitä iloa on kellosta, joka vaiennetaan? Ihan sama kuin käskettäisiin puheliaan emännän olla hiljaa!

Suunnittelin alunperin, että luopuisin tuosta rakkaasta, vanhasta palvelijasta, myisin sen hyvään kotiin. Luulin, ettei se sopisi seinälleni, mahtuisi elämääni. Onneksi tätini sai minut muuttamaan mieltäni ja ripustin kellon kokeeksi omalle seinälleni. Ja kas, kello ei enää suostunutkaan tulemaan sieltä alas. Myös Jyrki antoi saman vinkin blogissani olleen kuvan nähtyään. Oikeassa olivat, molemmat. Onneksi ehtivät puhua minulle järkeä. Kiitos siitä! 

Kunhan vielä totun kellon kovaäänisiin öisiin ajanmittailuihin, niin elämäni on täydellistä. Varsinkin, kun minua taas odottaa kotona tuttu ystävä, mummon vanha kello. Olen onnellinen kellokas.