Maanantai-iltana katselin linja-autoaseman nurkilla pyörivää kahta naista ja mäyräkoiraa. Heiltä näytti olevan jotain hukassa. Toinen pisteli pussista poskeensa luumuja, toinen katseli minua epäluuloisesti.

- Anteeksi. Puhutteko suomea?
- Kyllä, vastasin kysyvä ilme kasvoillani.
- Osaisitteko neuvoa tien Somerolle?
- Jaa-a. Katsotaanpa.

Mykistyin aluksi tuosta ensimmäisestä kysymyksestä niin, etten meinannut saada vastatuksi toiseen. Olenko tosiaan niin ei-suomalaisen näköinen, että kansallisuus pitää varmistaa? Ilmeisesti. Tottahan vastaavaa on ennenkin tapahtunut, mutta yleensä ulkomailla. Kuten Roomassa, jossa sain tuon tuostakin neuvoa turisteille tietä Ikuisen kaupungin nähtävyyksille. Silloin se salaa tuotti tyytyväisyyttä. Luulivat minua roomattareksi!

Mutta Suomessa harvemmin kukaan tuntematon edes uskaltaa puhutella. Olen kai niin pelottavan näköinen tai sitten muuten vain kiireisen torjuva.

Juttelimme siinä näiden rouvien kanssa aikamme ja päädyimme reittivalintaan. He olivat mukavia ihmisiä, eksyksissä, kuten yksi sun toinenkin tämän tästä. Mutta heillä oli rohkeutta paljastaa epävarmuutensa ja avata suunsa. Rohkeita olivat.

Ehkä tämän illan lenkilläkin tapaan puhuvan suomalaisen. Tai sitten kuuntelen vain omia juttujani. Sillä niitä riittää varsinkin liikkuessa. Aivotkin saavat silloin liikettä ja virkistyvät.