Huh! Onpa ollut viikko. Blogikin meinaa aivan hautautua päivittämättömyyden tilaan. Eikä syy suinkaan ole tällä kertaa sanomisen puutteessa tai alakuloisessa mielessä.

Ei. Olin alkuviikosta kaksi päivää Helsingissä oppimassa tehokasta viestintää kriisi- ja muutostilanteissa. Kuulimme koskettavia tarinoita suomalaisten (tai ainakin osittain sellaisten) pörssiyhtiöiden, viestintäyhtiön, matkatoimiston, tutkimuslaitoksen jne. viestinnän onnistumisesta ennalta arvaamattomissa tilanteissa. Heille kriisi merkitsi esimerkiksi tärkeän asiakkaan kauppojen peruuntumista ja tulosvaroituksen antamista, henkilöstön irtisanomisia tuhansittain, tsunamin vyörymistä yli matkakohteen vieden mukanaan niin matkailijat kuin oppaatkin tai lintuinfluenssan peruuntumista Suomessa kaikista ennakkovarautumisista huolimatta. 

Mutta tuleeko hätä kello kaulassa? Voiko tuntemattomaan varustautua? Ei täysin, mutta tiettyjä varotoimia on hyvä miettiä meistä jokaisen. Ja vaikka ei olisikaan 24 tuntia vuorokaudessa yhtiönsä tehtäviä hoitamassa, yksityiselämässäkin kriisit voivat kolkutella ovella. Eivätkä silloin hienot strategiasuunnitelmat tai prosessikaaviot auta. Selviytymiskeinojen on löydyttävä aina selkäytimestä.

Välistä tuntuivat näiden bisnesihmisten murheet kovin maallisilta, vaikka ymmärsinkin heidän sitoutumisensa työhönsä. Ja onhan ihmisten terveys ja henkikin aina välillä vaarassa. Tai muuta henkilökohtaista surua työpaikan menettämisen muodossa. Mutta lopulta useimmiten oli kyse taloudellisista asioista. Raha puhuu kriiseissäkin. Pitää käydä kalliit kurssit, että oppisi tunnistamaan ne ja kenties joskus hallitsemaankin niitä.

Itse en aio vieläkään laatia henkilökohtaista kriisiviestintäohjeistoa. En halua elää jatkuvasti varpaillani, odottaen jotain ikävää tapahtuvaksi. Olen fatalisti. Tyhmelliinikin kenties. Uskon, että ne suojelusenkelit varjelevat edelleen, miksi ne minut nyt hylkäisivät. Ja jos hylkäävätkin, siitäkin voi selviytyä. Ja jos ei selviydy, minulla on ollut hyvä elämä.

Niin, nenä vuotaa. Toin Helsingistä tuliaisina nepalilaisen kaulahuivin ja flunssapöpön. Kurssisalissa oli arktisen kylmä ja palelin. Olisin ostanut Ruohonjuuresta hamppukaulahuivin lämmikkeeksi, mutta siellä oli vain mustia ja harmaita. Nepalilaisesta putiikista onneksi löytyi kirkkaanpunainen huivi. Lämmin väri ei kuitenkaan estänyt viruksen tarttumista. Kriisissä siis ollaan.