Vanhetessaan huomaa, miten yhteiskunta alkaa kantaa huolta terveydestämme. Minäkin olen tänä vuonna saanut jo kaksi kutsua erilaisiin joukkotarkastuksiin. Ja vuosi on vasta lokakuussa. Ehkä alan kuulua riskiryhmiin, joille terveysvalistusta pitää antaa vaikka pakon edessä. Tai ehkä on tilastollisesti osoitettu, että ihmiset eivät muuten tule terveystarkastuksiin. Tai ehkä terveydestäni ja työkunnostani oikeasti ollaan huolissaan.

Viime viikolla soitin ajanvaraukseen ja selitin ystävällisääniselle tytölle saaneeni kutsun tulla keskustelemaan ruoka-asioista, liikunnasta ja kakkostyypin diabeteksen riskeistä. Kerroin olevani kyllä ykköstyypin diabeetikko ja säännöllisissä kontrolleissa muualla paikallisessa terveydenhuollossa.

- Ehkä en kuulu teidän kohderyhmäänne?
- Ai jaa. Haluaisitko kuitenkin tulla juttelemaan terveellisestä ruokavaliosta?
- En välttämättä. Ehkä joku muu tarvitsisi tämänkin ajan minua kipeämmin.
- Luuletko niin? Ehkä se ei tosiaan ole sinun tapauksessasi tarpeen.

Näin vältin yhden ylimmääräisen juttutuokion terveydenhuollon iki-ihanien tätien kanssa. Puhuin itseni vapaaksi. Olen elämäni aikana täyttänyt niin monet terveydentilaani koskevat kyselylomakkeet, että täytyy jo tällä ikää alkaa karsia ylimääräisiä pois.

Mutta luulenpa, että jatkossa en selviä pelkällä puhelinsoitolla. Ei, kyselyjä tulee varmasti lisää. Kaipa siihen täytyy vain tottua. Ja toisaalta, harvapa meistä vanhetessaan vetreentyy, varsinkaan tällainen kroonikkotapaus.

Toisaalta ihmettelen joskus sitä, miten harvoin perussairauttani kontrolloidaan tällä paikkakunnalla. Neljän kuukauden välein tapahtuvat lääkärikäynnit riittävät. Ehkä niin. Kyllä se reseptien uusimisen kannalta ihan hyvä systeemi on. Ja paljon muutahan vastaanotolla ei nykyään ehditä tehdäkään. Onneksi en ole tämän sairaampi, muuten voisi tulla ongelmia. Onneksi olen 35 vuoden aikana vihdoin oppinut, että olen itse oman sairauteni paras hoitaja. Mihin siinä lääkäreitä tarvitaan?