Työt alkoivat tänään. Herätys puoli kuusi, aamiainen ja pikku aamupyrähdys ulkona. Töihin vaihteeksi bussilla, koska pyöräni on edelleen korjattavana. On ikävä uskollista menopeliä, mutta luotan pyöräilysäiden jatkuvan vielä syyskuussa.

Yli kolmituntinen palaveeraus, sähköpostipinojen läpikäynti ja tietysti matkakuulumisten ja tuliaissuklaiden - Irish Cream - jakaminen työkavereiden kanssa. Ja vähän tietysti itse työntekoakin. Ja yllättävän paljon puheluita. Se oli ehkä suurin muutos kesän hiljaisuuteen verrattuna.

Mutta nyt olen aika puhki iltalenkin jälkeen. Yhdessä yössä siirryin siihen arkeen. Miltä nyt tuntuu? Ihan hyvältä. Tiedän tarkalleen, mitä tulen tekemään seuraavat puolitoista kuukautta. Jatkuvuutta siis, mutta ei paikoilleen jämähtämistä.

Pärjäsin viime vuoden lopun hyvin vuorotteluvapaalla. Ei ollut tekemisestä puutetta. Eikä oikeastaan rahastakaan, vaikka tulot kutistuivat 40 %:iin normaalista. Mutta työssä on silti oma viehätyksensä, eikä tämä ole pelkkää ensimmäisen työpäivän epätoivoista motivointiyritystä. Tunnen itseni tarpeelliseksi ja nautin siitä mitä teen. Voiko ihminen enempää toivoa?