Nyt jätän mä kodin tutun,
polut, linnut ja pihamaan.
Pois riisun arkinutun,
ja uuden puvun saan.
Mä olen jo kypsää viljaa,
pois pyyhi kyyneleet.
Mä poistun kodista hiljaa,
on eessäni tyynet veet.

Olen onnellinen siitä, että isä sai asua viimeiset vuotensa itse rakennuttamassaan talossa. Hän oli haaveillut sen rakentamisesta jo kauan, mutta koskaan aika ei tuntunut olleen sopiva. Milloin oli pulaa rahasta, milloin ajasta. Unelma joutui odottamaan. Elämä tuntui olevan liian usein täyttymättömien unelmien täyttymisen odottamista.

Sitten vaimo sairastui vakavasti ja aikaa oli entistä vähemmän, vaikka eläkkeellä sitä muuten olisikin riittänyt vaikka oman talon suunnitteluun ja rakennuspuuhiin. Elämä tahtoi kuitenkin toisin. Piti seurata vierestä, miten tuttu, elinvoimainen puoliso sairastui vakavasti. Menetti voimansa, kuihtui, hiipui. Se oli isälle vaikeaa aikaa. Kukaan ei varmasti ymmärtänyt täysin sitä, miltä tuntui seurata vierestä läheisen, elämänjanoisen ihmisen kärsimystä voimatta auttaa. Luulen, että se oli isälle liikaa. Hän ei lopulta jaksanut enää.

Isä oli kuitenkin äidin vierellä loppuun asti, monilla sairaalareissuilla, vartioimassa kotona, miten levottomat yöt sujuivat ja lopulta jättämässä jäähyväiset puolisonsa kuolinvuoteen äärellä. Vaimon sairastuminen ja kuolema oli isälle varmasti vaikea asia. Liian vaikea, jotta siitä olisi koskaan täysin toipunut.

Vaimon kuoleman myötä isänkin elämältä tuntui menneen tarkoitus, yhteiset unelmat vaikuttivat kovin turhilta. Mitä väliä niillä nyt enää oli? Kaikki oli ohi. Silti hän sai jostain tarpeeksi voimaa tarttuakseen vielä yhteen yhteiseen unelmaan, oman talon rakentamiseen synnyinkotinsa maille. Siitä he olivat vaimonsa kanssa haaveilleet, vielä sen unelman hän halusi toteuttaa. Sen hän tunsi olevansa velkaa jo pois lähteneelle. 

Hän aloitti suunnittelutyöt, palkkasi taitavat rakennusmiehet, ja niin alkoi Aholan mailla nakutus ja työn touhu. Paikka oli täynnä elämää, punainen tupa nousi kellarin kupeeseen, ikkunat saivat koristelaudat. Se oli isän muistomerkki vaimolleen ja varmasti myös äidilleen, joka oli samoilla mailla muinoin emännöinyt. Luulen, että talon rakentaminen oli isälle onnellista aikaa. Hänenkin elämällään oli vielä tarkoitus, yhteisen kodin rakentaminen, tavallaan vaimonsa muistoksi. Talo olisi ollut heidän vanhuudenpäiviensä tyyssija luonnonhelmassa, peltojen keskellä, metsän siimeksessä. Nyt isä joutui vain rakentamaan sen yksin ja muuttamaan sinne yksin.

Luulen, että isä oli punaisessa talossaan välillä yksinäinen. Kalenterimerkinnät kertoivat monena päivänä: Yksin kotona, kukaan ei käynyt. Isällä oli ihmistä ikävä. Onneksi seurana oli koira, yhteinen hännänheiluttaja, tuki ja turva. Muisto vaimosta, onnellisista ajoista. Luulen, että se koira tiesi isän ajatuksista, hiljaisista, yksinäisistä hetkistä ja itkuista enemmän kuin kukaan ihminen. Se ei kuitenkaan kertonut niistä eteenpäin. Pysyi vain uskollisesti vierellä postinhakureissuilla ja keittiön pöydän vieressä kerjäten makupaloja. Ei hylännyt viimeiselläkään hetkellä, saattoi perille asti.

Mitä se koira näkikään silloin, mitä ajatteli, halusiko se auttaa, miettikö se, mitä tutulle ihmiselle oikein tapahtui? Koira ei kertonut, vaikka tiesi kaiken. 

Isä sai lähteä matkaan kotoaan. Olen kiitollinen siitä. Hän ei olisi halunnut sairaalaan, ei muiden autettavaksi, sillä hän oli nähnyt vaimonsa ja äitinsä lähdön aikaan, minkälaista se on. Hän ei olisi halunnut sitä, hän ei olisi kestänyt sitä, ja siksi olen kiitollinen.

Olen kiitollinen myös isälleni, vaikka moni asia jäikin sanomatta ja joitakin asioita sanoin turhaan. Luulen, että ymmärsimme silti toisiamme. Olimme hyvin samanlaisia, isä ja tytär. Nyt isällä on rauha. Lonkkaa ei pakota enää. Hän pääsi pois. Punaisen talon lintulaudalla linnut käyvät herkuttelemassa auringonkukan siemenillä, vain talon isäntä ei enää ole katselemassa niitä keittiön ikkunasta. Kiitollisuus jää jälkeen.

Riitta