On pitänyt kiirettä ja sadetta tällä viikolla. Niin kiirus oli yhtenäkin iltana, että yritin juoda iltateetä, asettaa tietokoneen kuulokkeita päähäni ja käynnistää nettipuhelinyhteyttä samaan aikaan. Ja kuten arvata saattaa, ahneella on mustelmainen loppu. Tuoli lähti pyörimään altani, teemuki kaatui päälleni ja kankkuun tuli komeat mustelmat. Mutta sainpa puhuttua vaatteiden vaihdon jälkeen.

Skype on muuten hauska yhteydenpitoväline. Sen kautta voi ainakin toistaiseksi jutella ilmaiseksi toisen skype-tunnukset hankkineen kanssa. Eikä siis tarvita muuta kuin nettiyhteys ja kuulokkeet sekä tietysti jotain puhuttavaa. Skypen kautta voi lähettää tiedostojakin ja pitää useamman ihmisen pulinakerhoa. Ainut miinuspuoli on se, että puheluista pitää melkein sopia muulla välineellä. Muuten voi olla vaikea tavoittaa haluamaansa ihmistä. Toki voi lähteä etsimään uusiakin tuttavuuksia, sillä nettipuhelin on maailmanlaajuinen. Halpaa ja kätevää, suosittelen!

Tänä aamuna heräsin ilman herätyskellon ikävää pirinää. Kello oli mennyt yöllä lakkoon ja vilkutti hätävalojaan. Ilmeisesti sähkökatkos tai muu häiriö kansainvälisessä yhteydessä. Onneksi sisäinen kelloni oli vain tunnin myöhässä virallista aikaa. Mutta kiire tuli kuimminkin. Toisaalta oli hyvä huomata, että herätyksen voi hätätapauksessa siirtää tuntia myöhemmäksikin, mutta toisaalta nautin liikaa aamun rauhasta, ajasta, lenkistä, lehden lukemisesta, hetkestä ennen päivän rumban alkamista.

Matkalaukku on jo pakattuna, Sisilia tuntuu silti vielä aika epätodelliselta. Ehkä syynä on matkailukiintiöni täyttymisen lähestyminen. Olen nimittäin reissannut viimeisen vuoden aikana niin paljon, että tietynlainen turtumus on tullut lähtemisiinkin. Uutuudenviehätys meinaa kadota. Mutta uskon sen vielä löytyvän. Viimeistään sunnuntaiaamuna klo 2, kun uskollinen kelloni toivottavasti suostuu herättämään minut lähtövalmisteluihin.

Mitäs muuta? Syksyä, pimeyttä, sadetta, kaivattua rauhaa. Mutta yllättäen ei väsymystä. Tunnen itseni yllättävän energiseksi. Ehkä flunssan sairastaminen teki hyvää. Sain määräyksestä levätä ylimääräistä ja samalla ladata akkujani. Ihmisen keho on niin ovela, se tietää, milloin tarvitsee lepoa. Ja sitten tulee romahdus, immuniteettisysteemi pettää hetkeksi ja on pakko ottaa sitä lisäaikaa lepoon. Kätevää. Kyllä luonto tietää...

Olen ollut laiska blogaaja. Oikein hävettää, kun ruutu seisoo saman kuluneen viestin varassa päivätolkulla. Mutta en stressaa siitäkään. Miksi pitäisi? Olisi tietysti hienoa ladata päivittäin niitä syvällisimpiä pohdintoja tännekin, mutta pidän liikuntaa ja lepoa sittenkin vielä tärkeämpänä. Kaikkeen ei riitä aikaa. Ja oma valintahan tämäkin nettipäiväkirja on. Tekijänsä oloinen ja näköinen, toivottavasti.

Verkostoituminen blogien kautta ei ehkä antanut minulle sitä mitä aluksi toivoin ja odotin. Mutta olen laskenut rimaa, tyydyn keskustelemaan itseni ja muutaman iloisen poikkeuksen kanssa. Siis heidän kanssaan, joilla jotakin sanottavaa on. Saan ihmetellä muutenkin viestinnän kummallisia koukeroita työelämässä. Vapaalla en enää jaksa. Nostan kädet ylös. Maailmanparantaminen onnistuu varmaan ilman minuakin. Vai onnistuuko?