Isän talo on myynnissä. Meistä kummastakaan, siis veljestäni ja minusta, ei ole siihen taloon muuttajaksi. Niinpä asunnonvälittäjä sai töitä. Ilmoitus löytyy etusivu.comista .

Tuntuu pahalta katsella tuota kuvaa ja ilmoitusta. Liikaa muistoja tulee mieleen, onhan tuo tila oman lapsuuteni kasvuympäristö, samoin kuin isäni kotitila, äitini lepopaikka, mummuni vaalima tila. Ja nyt se on myynnissä.

Toivon, että se paikka löytää arvoisensa omistajan. Suhtaudun aina liian tunteella näihin talokauppoihin, tiedän. En vain voi olla unohtamatta kaikkia niitä ihmisiä ja asioita, joita rakennukseen liittyy. Unelmia ja hikipisaroita, joita sen vuoksi on vuodatettu.

Talo on hyvässä kunnossa, lähes uusi ja olen itse valinnut sinne suurimman osan kaapeista ja kaakeleista. Myös verhot ovat mielestäni aika onnistuneet, ammattiompelijan suunnittelemat. Myös huonekaluja, tilava henkilöauto, kodinkoneita ja muuta rekvisiittaa on myynnissä, jos kiinnostaa. Pistän kuvia näytille, kun olen ehtinyt kuvata kohteita. Tarjolla on mm. lähes käyttämätön kirjahylly, kauniit nahkasohvat, parisänky, olohuoneen pöytä, pyykinpesukone, televisio ja video digiboxilla varustettuna, kuntopyörä ja paljon kaikkea muuta, mitä ihminen jättää jälkeensä. Niille tavaroille olisi vielä paljon käyttöä oikeassa paikassa.

Olen miettinyt, pitäisikö itsekin muuttaa isompaan asuntoon, jotta saisi edes osan vanhempieni jälkeensä jättämistä tavaroista käyttöön. Sinänsä aika heppoinen peruste suunnitella asunnon ostamista. Mutta tunteet puhuvat tässäkin. Tämä jälkiselvittely on aina yhtä rankkaa. Mutta yhteiskunta pitää huolen siitä, että kaikki hoidetaan ajallaan. Ja se yhteiskunta olemme me. Joten ei auta liika tunteilu, vaan järki saa vuoron puhua. Jos vain jostain onnistuisin sen löytämään.