Kolmen kuukauden ikäinen Norrwichin terrieri yritti puhua mulle järkeä tänä iltana. Se kertoi, miten koiran kanssa ei koskaan tarvitsisi lenkkeillä yksin. Aina olisi joku iloinen odottamassa kotiin paluutani. Ei väliä, vaikka olisin ollut poissa vain pienen hetken. Eikä se kaveri valittaisi ruuasta, haukkuisi mielipiteitäni tai juoruaisi ihmisille salaisuuksiani.

Joinakin iltoina lenkillä vain törmää liian moneen koiraan. Tänä iltana ainakin kymmeneen. Isoon tai pieneen, mustaan tai valkoiseen. Tulee ikävä omaa karvaista kaveria. Sitä joka edelleen tuntuu kävelevän vierellä joka aamu- ja iltalenkillä.

Päätin silloin, kun Laikasta aika jätti, että enää en hanki yksin koiraa. Se on liian rankkaa meille molemmille. Varsinkin, kun olen päivät poissa kotoa. En kestäisi enää niitä jättämisiä. Mutta minkäs teet? Koiruudet hiipivät mieleen aina yksin ollessa. On ikävä. Karvaista kaveria. Pentu puhui äsken kyllä järkeä, mutta en halunnut kuunnella. Vieläkään.

kuva: Puhakka