Päivän Hesarissa oli uutinen suomalaistutkijoiden perustamasta yhtiöstä, jonka tarkoitus on kehittää rokote diabeteksen 1-tyyppiin. Koska itsekin kuulun tuohon 30 000 suomalaisen yhä kasvavaan joukkoon, jonka haima ei enää tuota insuliinia, asia kiinnostaa.

Virusten on jo kauan epäilty vaikuttavan diabeteksen puhkeamiseen. Muitakin syitä toki löytyy, joten mahdollinen rokote estäisi vain osan sairastumisista. Nykyään vuosittain todetaan 600 uutta 1 tyypin diabetestapausta alle 15-vuotiailla, joten asialla on merkitystä.

Diabetes on osittain myös perinnöllinen sairaus, mutta vain pienellä osalla diabeetikoista on lähisuvussaan diabeetikkoja. Ei minullakaan ole.

Niin kauan kuin jaksan muistaa, diabetekseen on yritety etsiä parannuskeinoa. Milloin haimansiirroista, milloin saarekesolusiirroista. Aikoinaan äitini innostui asiasta niin, että oli valmis luovuttamaan oman haimansa minulle. Yritin selittää, että sitten hänestä tulisi päivittäisiä insuliinipistoksia tarvitseva diabeetikko. Mutta äidinrakkaus ei näitä toppuutteluja hyväksynyt.  

Itse olen tyytyväinen diabetekseeni nykyiselläänkin. En kaipaa ihmerokotteita (koska minuahan ne eivät enää autaisi - itsekäs kai olen) tai muita siirteitä, jotka edellyttäisivät elinikäistä estolääkityksen syömistä. Olen kai vain niin tottunut elinikäiseen kumppaniini, etten osaa kuvitellakaan elämää ilman sitä. Ja mitä kauheaa pistämisessä muka on? Tai muissa sairauden mukanaan tuomista lisukkeista? Paljon huonomminkin voisivat asiat olla. Voin itse vaikuttaa moneen asiaan elämässäni ja sairaudessani, vaikka sitä vastuun ottamista jouduin toki opettelemaan kantapään kautta minäkin. Mutta silti, olen tyytyväinen.

Ehkä silti toivoisin diabetesrokotteen vielä joskus valmistuvan ja tehoavan. Ehkä siten diabetekselta välttyvien lasten elämä olisi hieman toisenlainen kuin diabeteksen kanssa. Kuka tietää? Ehkä jotain jäisi samalla myös puuttumaan heidän elämästään. En tiedä. Mutta ehkä joku tietää, joskus.