Tartunpa nyt yhteen lempiaiheistani - valittamiseen. Sitä esiintyy meillä kaikkialla: työpaikan kahvipöydissä, tuttavien kohdatessa kadulla, yleisönosastokirjoituksissa, televisossa...Se on meidän suomalaisten tapa kertoa itsestämme. "Mikään ei ole hyvin, elämä potkii päähän, yhteiskunta on mätä, vaimokaan ei ymmärrä."

Ei siinä mitään, jos tuntuu pahalta. Mutta valittamalla asiat harvoin ainakaan paranevat. Päinvastoin, se tarttuu muihinkin ja leviää kulovalkean tavoin. Valittamisesta tulee oikein kilpailu, huonostimenemisestä kisataan kulmat kurtussa. Oletko muuten koskaan kokeillut vastata "Mitä kuuluu?" -kysymykseen näin: "Kiitos hyvää, elämä hymyilee ja toivon sitä samaa sinullekin." Hullunmaineenhan siitä saa!

Ei kukaan normaali ihminen myönnä olevansa elämäänsä tyytyväinen. Luulevat pian, ettei tämä kaveri ymmärrä alkuunkaan, miten vakava asia elämä on. Ja mitäs siitä sitten tulisi, jos alettaisiin kehua toista. Menisi loppukin todestaotettavuus. Sillä kukapa meillä ilman syytä sanoo toiselle mitään kaunista? Se ei vain kuulu suomalaiseen käytökseen. Jottas sen tiedätte!