Olen tunnistanut itsessäni lieviä kyllästymisen oireita. Blogin ylläpitämiseen nimittäin. Tuntuu, että alkuinnostus ja kirjailemisen ilo alkavat valua syyshämärien mukana viemäriin. Onko syytä huoleen?

Olen aina uskonut siihen, että ihminen tietää, mikä hänelle on hyvästä. Sitä on kiva tehdä, se palkitsee, siitä ei malta pitää näppejään erossa, odottaa malttamattomana, että pääsisi taas puuhastelemaan. Sama kääntäen. Väkisin ja vääntämällä ei synny mitään.

Olen etsinyt tämän oman kanavani syvintä olemusta. Alunperin se oli halu näyttää digikamera-ajan otoksia ja niiden ympärille koottuja matkakertomuksia muillekin. Mutta eihän sitä pelkistä matkakertomuksista blogia saa aikaiseksi. Sitten jutut alkoivat rönsyillä. Ihmissuhteisiin, valokuviin, nörtismiin. En enää ollut aivan selvillä siitä, mitä halusin kertoa ja ennen kaikkea kenelle.

Minulle on aina tärkeä kirjoittaa jollekin. Itselleni tietenkin, mutta tämä väline ei näillä asetuksilla suo aivan täyttä yksityisyyden suojaa. Ja alunperin en sitä hakenutkaan. Osa ajatuksistani jää siis edelleen muilla kanavilla julkaistaviksi, henkilökohtaisiksi salaisuuksiksi.

Mutta miten kaipaankaan kommentointia, keskustelua, vuorovaikutusta. Sitä on kyllä jonkin verran jo tullut, mutta olen kyltymätön. Haluaisin kunnon väittelyä, vänkyröintiä, sanasotaa.

No, ehkä kannattaa ottaa peili omaan käteen ja etsiä syytä omasta tekstistä. Ehkä pitäisi alkaa provosoida oikein kunnolla. Kyllä minä sitäkin osaan, mutta on paljon kivempi vängätä jonkun konkreettisen kanssa. Täällä vastaa vain humiseva hiljaisuus.

Toiset valittavat saaneensa blogiinsa ilkeitä nimettömiä kommentteja. Syyttävät nimimerkin taakse piiloutujia selkään puukottajiksi. Ikävää, mutta minulle kelpaisi sekin. Ainakin nyt.

Muuten sanainen arkkuni uhkaa sulkeutua kokonaan. Ainakin seuraavaan matkakertomukseen asti. Ehkä niin on parempi. En ota stressiä. Sitä saan tarpeeksi työssäni, joka muuten on pitkälti näiden samojen asioiden pähkäilyä. Pitäisikö aloittaa vaihteeksi jokin aivan toisenlainen harrastus, vaikkapa pitsinnypläys?

Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilven raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on.

Maaria Leinonen