Tämän päivän Hesarin mielenkiintoisin juttu käsitteli onnellisuutta. Yllättäen juttu löytyi lehden taloussivuilta. Mutta syykin tähän selvisi jutun luettuani: raha ei välttämättä tuokaan onnea. Mitä se onnellisuus ja onni sitten oikein on? Onnettomuuden puuttumistako?

Tänään tunnen olevani onnellinen. Mihinkään ei satu, synkät murheet ja surut ovat häipyneet mielestäni, ei masenna eikä ahdista. Olen siis ilmeisesti onnellinen.

Hieman kyllä mietyttää tuon sanan määritelmä. Mitä se onnellisuus oikeastaan tarkoittaa? Eri ihmisille se tarkoittaa taatusti aivan eri asioita. Jollekin raha voi tuoda onnea tai ainakin siitä haaveileminen voi poistaa onnettoman olon. Toiselle terveys voi merkitä onnea. Samallekin ihmiselle onni tarkoittaa eri aikoina eri asioita. Eikö vain? Mutta lopulta onni taitaakin lymytä jossain aivan muualla kuin materiassa tai terveydessä.

Onnelisuus. Miten kummallinen sana! Ja miten harvoin kuulee kenenkään sanovan: Olen onnellinen. Vai olenko vain kuuro sille sanalle? Me suomalaisethan vähättelemme niin kovin helposti omia saavutuksiamme ja olotilaamme. Valitamme mieluummin, etteivät muut luulisi meidän leuhkivan onnellamme. Olevan ylpeitä ja omahyväisiä. Miksi ihmeessä?

Minä olen onnellinen, kai. Ja entistä onnellisemmaksi tulin luettuani sen Hesarin jutun ja mietittyäni sitä koko tunnin mittaisen kävelylenkin ajan. Olisin halunnut keskustella asiasta jonkun kanssa, mutta sattumalta olin yksin liikkeellä. Ja sekös hieman mietitytti, sillä jutun lopussa vedettiin yhteen se, mistä löytää sen kestävimmän onnen. Yhteisöstä, perheestä, työpaikasta, sukulaisista, harrastusporukasta. Ihmiselle tuo onnen se, että hän tuntee kuuluvansa yhteisöön, että hänellä on seuraa, olemmehan sosiaalisia olentoja, tai ainakin useimmat meistä ovat.  

Entä sitten yksineläjät? Tarkoittaako yksinäisyys onnettomuutta? Ei välttämättä, jos se on itse valittu olotila. Mutta muuten se voi olla hyvinkin raskas taakka. Riippuu tietysti ihmisestä, kuten aika moni muukin asia.

Olen viime aikoina pohtinut myös toista ihmisen perusolotilaa, surullisuutta. Mitä se oikein on? Onko se sitten ilon puuttumista? Ei välttämättä, vaan se on mieliala, joka saa meidät katsomaan asioita siitä toisestakin, arvokkaasta vinkkelistä. Suru ja ilo kulkevat usein käsi kädessä, kuten kyyneleet ja naurukin. On hienoa kokea niitä molempia. En haluaisi mistään hinnasta luopua kummastakaan, sillä ne täydentävät toisiaan, kuten yö täydentää päivää, pimeys valkeutta ja talvi kesää.

Joten olkaamme onnestamme onnellisia vaan ja näyttäkäämme se rohkeasti muillekin! Ei se sen vuoksi karkaa, vähene tai muutu, päinvastoin, voi tarttua muihinkin.

Onnellisuustesti muuten kertoo vastauksen tuohon otsikon kysymykseen. Minä sain pisteitä 19, joten aika onnellinen taidan olla testinkin mukaan.