Terveisiä suloisen sateiselta Madeiran saarelta! Lokakuu näytti sielläkin metkunsa: tuulet ja sateet, mutta myös auringonpaisteen ja kukkaloiston.

Madeira on loistava aktiivilomailijan kohde, kunhan vain lentokentän lyhyt kiitorata ei tee tepposia laskeutumisessa. Pitäkää penkistä kiinni, tämä kone keikkuu!

Lue lisää Madeiran-matkastamme.

Elokuun alussa kokeilimme marja- ja kalaonneamme Pohjois-Savon maisemissa. Molemmissa lykästi: saimme ahventa, lakkaa ja mustikkaa.

Joukkovoimaa.

Päsmärinsuon uravalinta.

Partasuti.

Koskettavaa.

Miltä näyttää toscanalainen villisika? Maistuuko Chianti-punaviini hyvältä? Montako taideteosta mahtuu Uffizin galleriaan?

Nämä ja monta muuta asiaa selvisivät kahden viikon kiertomatkan aikana Toscanassa. Lue lisää täältä.

Pahoittelen, jos ja kun kuvien latautuminen on hidasta. Malttia!

Kuinka monta mansikkaa mahtuu 10 kiloon? Aika monta, ja niissä jokaisessa on komea vihreä kanta, joka pitää poistaa huolellisesti lusikalla ennen pakasterasiaan laittamista.

Kummallista kyllä 20 mansikkalitraan oli onnistunut tällä kertaa livahtamaan vain pari homeista yksilöä. Ilmeisesti sateet eivät sittenkään ole kiusanneet marjoja liikaa. Toisaalta, luulisi niiden vain nauttivan vedestä, sitähän ne itsekin suurimmaksi osaksi ovat.

Aina heinäkuun puolivälin aikaan minuun iskee kummallinen kuume - on iskenyt jo lapsesta lähtien. On pakko saada mansikoita, hinnalla millä hyvänsä.

Joidenkin mielestä mansikan hinta tuntuu aina olevan liian kallis. Minä kuitenkin maksan mielelläni jokaisen rovon, joka noista herkuista pyydetään. Tiedän, miten kovaa hommaa mansikan viljely, poimiminen ja kauppakunnostus on. Kannattaa käydä kokeilemassa mansikkatilalla, jos epäilee.

Äitini sanoi aikoinaan samaa. Hänen selkänsä oli usein poikki iltaisin mansikoiden poimimisesta. Vettä kului mansikkamaan kasteluun valtavasti ja röyhkeät räkätit veivät kypsyvät marjat suoraan maalta tai jättivät ainakin oman puumerkkinsä sen suurimman ja komeimman marjan kylkeen. Silti naapurit yrittivät tingata marjat puoli-ilmaiseksi, eivät viitsineet itse edes kumartua mansikkapellolla.

Niinpä niin, sesonki käy kuumana ja mansikat pyörivät muidenkin mielessä ja kielellä. Pakkaseenkin niitä laitoin muutaman rasian, vaikka paras tapa on säilöä mansikka suoraan oman nahkan alle.

Tänä iltana meillä herkutellaan tuoreilla mansikoilla ja vaniljajäätelöllä.

Kävimme tänään naurattamassa itseämme Iittalassa, Kanta-Hämeessä. Sinne oli jälleen koottu vanhalle koululle naivistien töitä. Pitihän ne nähdä.

Minulle tämä taidetyyli sopii, ainakin jotkut sen tuotoksista. Naivismi saa minut hyvälle tuulelle. Ja naurunhörähdyksistä päätellen aika moni muukin näyttelyvieras hersyi hekottamaan lapsellisia töitä tiiraillessaan.

Muutaman teoksen nappasin mukaani kuvana ja jaan ne nyt täällä teidän kanssanne. Mikä teitä naurattaa?

Miltä näytti Lontoo huhtikuussa 2008? Keväiseltä, ystävälliseltä, siistiltä, kiireiseltä, kalliilta, kutsuvalta ja tietenkin peribrittiläiseltä.

Lue lisää Lontoon seikkailustamme täältä.

Viime viikonloppuna vierailimme Savonlinnassa. Pääsiäinen vierähti Aholahdessa hiihtäen ja Olavinlinnan maisemissa samoillen.

Sorsat kraakkuivat Olavinlinnan vesistössä monikymmenpäisenä laumana. Jäälle ei uskaltanut tällä kohtaa kävelemään, vaan lintuja piti ihailla rannalta.

Suomessa on turha valittaa lumenpuutetta. Täytyy vain reissata autolla kahdeksan tuntia Pohjois-Savoon, ja johan lumisia tienoita löytyy.

Emme me aivan huviksemme lunta lähteneet itäisestä Suomesta etsimään. Piti vain löytää uusille suksille ulkoilutusmaastoa. Hankin nimittäin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen sukset alennusmyynnistä. Kauppaan kuuluivat tietenkin myös sauvat ja monot. Niiden kaikkien käyttäminen olisi ehkä vaatinut kurssitusta, sillä varsinkin siteiden kanssa minulla on ollut jatkuvia ongelmia. Ei sellaisia hienouksia muinoin ollut.

Kaiholla kaipaan aikaa, jolloin kumisaappaat tai talvikengät sai tunkea suoraan suksien siteisiin, jotka kiinnitettiin helposti taustalenkeillä. Ne pysyivät varmasti jalassa.

Toisin kävi uusien hienojen suksieni siteiden. Sonkajärven lumisissa pakkaskeleissä siteen lukko alkoi nimittäin oikutella turhista availuista ja sulkemisista. Se päätti mennä lakkoon.

Yritimme väkisin ja sovinnolla tunkea mononi kärkeä siteen lukkoon - turhaan. Välillä jo luulin sen onnistuneen, kunnes mäessä suksi irtosi jalasta ja lähti laskemaan mäkeä omin nokkinsa. Minä konkkasin yksisuksisena perässä. Kyllä siinä pohjoissavolaisilla oli naurussa pitelemistä, kun etelän immeiset metsästivät karkailevia suksiaan.

Hiihto tuntuu olevan aikamoinen välinelaji. Onneksi meillä oli kaakaot ja sämpylät mukana. Evästauoilla ehti ihmetellä metsän hiljaisuutta ja maiseman sinisyyttä. Rauhaa!

Vaaramaisemissa oli mutkia ja mäkiä, vauhtia ja meininkiä. Muutama pyllähdys ja ladun kadotus. Onneksi kompassi löytyi taskusta.

Hiihtolomamme oli vain pidennetty viikonloppu, mutta sen aikana sain monta kertaa hien pintaan. Jalat eivät enää harjoittelun jälkeen tulleet kipeiksi, ja järven jäällä oli hyvä harjoitella luistelunkin alkeita. Mutta perinteinen hiihtotyyli sopii minulle paremmin kuin uudet harppomiset.

Niin, ja järvet olivat todella jäässä. Pilkille olisi voinut hyvin mennä, jos olisi sattunut kaira ja muut vehkeet mukaan. Onneksi oli muikkukukkoa Kuopiosta eväänä.

Kuu valaisi illalla metsäistä mökkitietä yllättävän tehokkaasti. Katuvaloista ei onneksi ollut tietoakaan. Ei niitä kyllä tarvittukaan, kuu riitti valaisemaan maiseman.

Terveisiä Thaimaasta! Lentokone ei myöhästellyt, nahka ei palanut, ruoka maistui, muttei liian tuliselta ja ihmiset hymyilivät kilpaa kuun kanssa.

Lue koko matkakertomus täältä.

Helteinen elokuun viikko itäisessä Suomessa: selevee savvoo ja vähän karjalooki. Juuri tätä olen kuvitellut kesäloman aina olevan: telttailua, leirielämää, uimista, soutamista, kortin pelaamista laiturilla, vadelmien syömistä, pyöräilyä, saunomista ja auringon paahdetta iholla.

Lue koko matkakertomus täältä.

Hongiston sukuseura kokoontui 21.7.2007 Jalasjärvellä. Ensin kiersimme Jalasjärven museolla. Museon mäellä oli Hongiston suvun jäseniä mukavasti paikalla.

Museon tavarat kiinnostivat kovasti Hongiston suvun jäseniä. Vanhasta Raamatusta etsittiin päivän tekstiä.

Pääsin museossa haastateltavaksi Jalasjärven paikallislehteen, Kunnallisanomiin. Olin kuulemma nuorin sukukokoukseen osallistuja. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kerroin vuolaasti motiiveistani osallistua sukuseuran toimintaan. Omat juuret ovat tärkeitä tänä juurettomuuden aikana, kun ihminen elää kaukana sukulaisistaan.

Museokierroksen jälkeen juhla jatkui Ilvesjoen Toimelassa. Nuorisoseuran talolla syötiin maistuvaa pitoruokaa ja turistiin suvun kesken kuulumisia. Sukuseura piti kokouksen ja sopi tulevasta toiminnasta.

Eila poseerasi sukukokouksen jälkeen komean salkoruusunsa seurassa.

Lue Hongison sukuseurasta lisää täältä.

Miltä tuntuu yli neljänkymmenen asteen helle Sisilian auringon alla? Miten paljon vettä voi juoda ja hikoilla yhtä aikaa? Kuinka jalat kestävät rääkkiä kuumilla kaduilla? Entä mitä sanoo nahka liiasta paahtamisesta?

Lue kokemuksistani Sisilian auringossa täältä.

Kuka tykkää säkkipillin äänestä? Tämä soittajaporukka ei marssinut Skotlannin nummilla, vaan Melbournen kaduilla.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aiheena oli ääni.

Mutta läheltä on pitänyt jo pitkän aikaa. Sairastuin nimittäin noin viikko Australiasta ja Hongkongista paluuni jälkeen flunssaan. Aluksi se vaikutti aivan viattomalta kesäflunssalta. Mutta parin kolmen viikon jälkeen aloin kyllästyä jatkuvaan niiskutukseen, kröhimiseen ja väsymiseen. Iltalenkeillä katseeni etsiskeli vain lähintä penkkiä, jolle olisin voinut mennä pitkäkseni. Työmatkapyöräilyä en voinut kuvitellakaan.

Samaan aikaan töissä oli tietenkin keväthässäkkää, palaveerausta, tulevan suunnittelua, tehtyjen juttujen viimeistelyä - ei ollut aikaa sairastaa, saati hoitaa itseään.

No, lopulta sain ajan työpaikkalääkärltä. Hän totesi sen, minkä tiesin jo muutenkin: keuhkoputkentulehdus. Antibiooteilla se hoituisi.

Mutta eipä ollut tämä kanta biooteilla nujerrettavissa. Se vain yltyi lääkkeistä. Aaamuisin henki ei kulkenut lainkaan, hengästyin lyhyellä matkalla, nukahtelin bussissa, olin sairas.

Viime lauantaiaamna minulla oli vihdoin aikaa lähteä hakemaan apua hengenahdistukseeni. Olin aivan varma, että minulla on astma, vähintään. Kuuma sää tuntui vain pahentavan oloa.

Vaivoin jaksoin kävellä lyhyen matkan päivystykseen. Yritin kuiskata lasikopissa istuvalle vastaanottotytölle:
- En saa hengitettyä.
- Onko sinulla astma, hän kysyi.
- Ei ainakaan todettua.
- No, lääkäri katsoo, yritän saada sinulle ajan nopeasti.

Istuin odotussalissa ja yritin haukkoa henkeä. Aivan kuin joku olisi edelleen painanut tyynyä kasvoilleni. En ole ikinä kokenut vastaavaa.

Onneksi pääsin lääkärin puheille ja hän passitti verikokeisiin, keuhkokuvaan ja hengittelemään astmalääkettä. Kyllä niistä selviäsi, mikä tyttöä vaivaa.

- Onko tämä astmaa, kysyin lääkäriltä.
- Ei, kyllä tämä on aivan tavallinen, pitkittynyt keuhkoputkentulehdus.

Ja oikeassa lääkäritäti oli. Tosin ennen lopullista diagnoosia meinasin nuukahtaa portaikkoon kiivetessäni toisen kerroksen röntgeniin. Labratätikin näytti huolestuneelta, mikä potilasta oikein vaivaa, keuhkokuumeko.

Nyt olen hengitellyt pari päivää astmalääkkeitä ja olo on hieman kohentunut. Ulkona kesä on kuulemma kauneimmillaan. Töissä kiireet jatkuvat. Minä teen niitä nyt vaihteeksi toipilaana kotoapäin.

Selvinnen tästäkin, mutta miksi sen pitää aina ottaa niin koville?

NiceRuniin osallistuminen ei ehkä ollut kovin fiksua sairaana, mutta minkäs teit? Mitali oli pakko saada.

Kaikki kukat ovat kauniita, varsinkin luonnossa. Jopa rikkaruohoiksi kutsutut voivat piristää maisemaa.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jossa aiheena olivat kukat.

Täältä on aina lähdetty kauas. Milloin Amerikkaan leveämmän leivän perässä, milloin merille onnea tai kaloja etsimään. Mutta lähdetty on. Ja aina lähdettäessä on mietitty, palataanko enää koskaan takaisin.

Kuva on otettu Irlannin länsirannikolla Atlantin rannalla viileänä elokuun päivänä. Lapsia kylmyys ei pelottanut, heissä on tulevaisuuden toivo.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe oli kai satama.

Voiko ihminen matkustaa toiselle puolelle maapalloa, viettää siellä runsaan viikon ja selvitä hengissä? Voi, ja voi jopa nauttia siitä, enimmäkseen. Samalla voi tavata leveää murretta puhuvia, rentoja ausseja, kenguruita, pingviinejä ja muita ylösalaisin eläviä otuksia.

Lue koko tarina täältä.

Mitä kaikkea voikaan kieltää? Näin Hongkongissa rannalla. Valokuvaaminen ja hengittäminen ei onneksi ollut kiellettyä.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe on Ei.

G´Day from the Down Under! Terveisiä Australian Melbournesta. Jet lag on tunnetusti kauhea matkan jälkisairaus, mutta lupaan yrittää toipua siitä kirjoittamalla matkakertomuksen seikkauluistani maapallon toisella puolen, jossa muutkin kuin koalat roikkuvat puussa pää alaspäin. Vai miten se nyt menikään?

Australian-matka lähestyy. Lähetin viikolla matkatoimistoon kopion passin kuvasivusta viisumihakemusta varten. Lähtöön on kaksi viikkoa.

Hassua. Ei tunnu yhtään siltä, että olisin lähdössä toiselle puolelle maapalloa, vieraassa porukassa, tapaamaan vieraita ihmisiä, nukkumaan vieraassa sängyssä, syömään vierasta ruokaa ja kuuntelemaan vierasta puhetta.

Ehkä outo tunne johtuu siitä, että kyseinen reissu on muiden järjestämä. En ole vielä päässyt siihen sisälle. Mutta luotan siihen, että viimeistään 19 tunnin lennon aikana sisäistän reissaamisen ihanuuden.

Meitä lähtee Suomesta 18 hengen porukka Melbourneen kongressiin. Tunnen lähtijöistä vain kaksi, joten uusia tuttavuuksia on odotettavissa. Ratkaisevaa on tietysti vieruskaveri lennolla, hänestä riippuu paljon matkan kestäminen. Jos satun saamaan keskipaikan,, jäävät lenkit vähiin käytävällä, jos saan käytäväpaikan, lupaan ponkaista penkistä ylös ainakin kerran kahdessa tunnissa.

Muusta viis, mutta matkavaatteet ovat hieman hämmentäneet mieltäni. Kuinka hienoja vetimiä siellä tarvitaan, entä lämpötila, tarvitsenko talvikamppeita mukaan? Luotan ennakkoaavistukseeni, mukavaa ja itseninäköistä vaatetusta pitää olla reissussakin mukana. Määrä ei ratkaise, vaan yhteensopivuus. Kerropukeutuminen lienee Australian syksyssäkin käypä vaihtoehto. Kuten aika monessa maailman kolkassa muutenkin.

Ostin pariisilaisjakun kotikaupunkini vaatekaupasta. Myyjä sai minut vakuuttuneeksi siitä, että jakulla olisi käyttöä edustustilaisuuksissa. Se ei rypisty ja on täynnä kivoja yksityiskohtia. Ei se tosin kovin yksinkertainen ja suomalaistyylinen ole, mutta enpä ole minäkään!

Toivotaan, että muutkin kamppeet löytyvät matkalaukkuun ajoissa ja reissu onnistuu. En osaa jännittää, en kuumeilla, en mitään. Kummallinen matka - epätodellinen!