Kävimme tänään naurattamassa itseämme Iittalassa, Kanta-Hämeessä. Sinne oli jälleen koottu vanhalle koululle naivistien töitä. Pitihän ne nähdä.

Minulle tämä taidetyyli sopii, ainakin jotkut sen tuotoksista. Naivismi saa minut hyvälle tuulelle. Ja naurunhörähdyksistä päätellen aika moni muukin näyttelyvieras hersyi hekottamaan lapsellisia töitä tiiraillessaan.

Muutaman teoksen nappasin mukaani kuvana ja jaan ne nyt täällä teidän kanssanne. Mikä teitä naurattaa?

Miltä näytti Lontoo huhtikuussa 2008? Keväiseltä, ystävälliseltä, siistiltä, kiireiseltä, kalliilta, kutsuvalta ja tietenkin peribrittiläiseltä.

Lue lisää Lontoon seikkailustamme täältä.

Viime viikonloppuna vierailimme Savonlinnassa. Pääsiäinen vierähti Aholahdessa hiihtäen ja Olavinlinnan maisemissa samoillen.

Sorsat kraakkuivat Olavinlinnan vesistössä monikymmenpäisenä laumana. Jäälle ei uskaltanut tällä kohtaa kävelemään, vaan lintuja piti ihailla rannalta.

Suomessa on turha valittaa lumenpuutetta. Täytyy vain reissata autolla kahdeksan tuntia Pohjois-Savoon, ja johan lumisia tienoita löytyy.

Emme me aivan huviksemme lunta lähteneet itäisestä Suomesta etsimään. Piti vain löytää uusille suksille ulkoilutusmaastoa. Hankin nimittäin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen sukset alennusmyynnistä. Kauppaan kuuluivat tietenkin myös sauvat ja monot. Niiden kaikkien käyttäminen olisi ehkä vaatinut kurssitusta, sillä varsinkin siteiden kanssa minulla on ollut jatkuvia ongelmia. Ei sellaisia hienouksia muinoin ollut.

Kaiholla kaipaan aikaa, jolloin kumisaappaat tai talvikengät sai tunkea suoraan suksien siteisiin, jotka kiinnitettiin helposti taustalenkeillä. Ne pysyivät varmasti jalassa.

Toisin kävi uusien hienojen suksieni siteiden. Sonkajärven lumisissa pakkaskeleissä siteen lukko alkoi nimittäin oikutella turhista availuista ja sulkemisista. Se päätti mennä lakkoon.

Yritimme väkisin ja sovinnolla tunkea mononi kärkeä siteen lukkoon - turhaan. Välillä jo luulin sen onnistuneen, kunnes mäessä suksi irtosi jalasta ja lähti laskemaan mäkeä omin nokkinsa. Minä konkkasin yksisuksisena perässä. Kyllä siinä pohjoissavolaisilla oli naurussa pitelemistä, kun etelän immeiset metsästivät karkailevia suksiaan.

Hiihto tuntuu olevan aikamoinen välinelaji. Onneksi meillä oli kaakaot ja sämpylät mukana. Evästauoilla ehti ihmetellä metsän hiljaisuutta ja maiseman sinisyyttä. Rauhaa!

Vaaramaisemissa oli mutkia ja mäkiä, vauhtia ja meininkiä. Muutama pyllähdys ja ladun kadotus. Onneksi kompassi löytyi taskusta.

Hiihtolomamme oli vain pidennetty viikonloppu, mutta sen aikana sain monta kertaa hien pintaan. Jalat eivät enää harjoittelun jälkeen tulleet kipeiksi, ja järven jäällä oli hyvä harjoitella luistelunkin alkeita. Mutta perinteinen hiihtotyyli sopii minulle paremmin kuin uudet harppomiset.

Niin, ja järvet olivat todella jäässä. Pilkille olisi voinut hyvin mennä, jos olisi sattunut kaira ja muut vehkeet mukaan. Onneksi oli muikkukukkoa Kuopiosta eväänä.

Kuu valaisi illalla metsäistä mökkitietä yllättävän tehokkaasti. Katuvaloista ei onneksi ollut tietoakaan. Ei niitä kyllä tarvittukaan, kuu riitti valaisemaan maiseman.

Terveisiä Thaimaasta! Lentokone ei myöhästellyt, nahka ei palanut, ruoka maistui, muttei liian tuliselta ja ihmiset hymyilivät kilpaa kuun kanssa.

Lue koko matkakertomus täältä.

Helteinen elokuun viikko itäisessä Suomessa: selevee savvoo ja vähän karjalooki. Juuri tätä olen kuvitellut kesäloman aina olevan: telttailua, leirielämää, uimista, soutamista, kortin pelaamista laiturilla, vadelmien syömistä, pyöräilyä, saunomista ja auringon paahdetta iholla.

Lue koko matkakertomus täältä.

Hongiston sukuseura kokoontui 21.7.2007 Jalasjärvellä. Ensin kiersimme Jalasjärven museolla. Museon mäellä oli Hongiston suvun jäseniä mukavasti paikalla.

Museon tavarat kiinnostivat kovasti Hongiston suvun jäseniä. Vanhasta Raamatusta etsittiin päivän tekstiä.

Pääsin museossa haastateltavaksi Jalasjärven paikallislehteen, Kunnallisanomiin. Olin kuulemma nuorin sukukokoukseen osallistuja. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kerroin vuolaasti motiiveistani osallistua sukuseuran toimintaan. Omat juuret ovat tärkeitä tänä juurettomuuden aikana, kun ihminen elää kaukana sukulaisistaan.

Museokierroksen jälkeen juhla jatkui Ilvesjoen Toimelassa. Nuorisoseuran talolla syötiin maistuvaa pitoruokaa ja turistiin suvun kesken kuulumisia. Sukuseura piti kokouksen ja sopi tulevasta toiminnasta.

Eila poseerasi sukukokouksen jälkeen komean salkoruusunsa seurassa.

Lue Hongison sukuseurasta lisää täältä.

Miltä tuntuu yli neljänkymmenen asteen helle Sisilian auringon alla? Miten paljon vettä voi juoda ja hikoilla yhtä aikaa? Kuinka jalat kestävät rääkkiä kuumilla kaduilla? Entä mitä sanoo nahka liiasta paahtamisesta?

Lue kokemuksistani Sisilian auringossa täältä.

Kuka tykkää säkkipillin äänestä? Tämä soittajaporukka ei marssinut Skotlannin nummilla, vaan Melbournen kaduilla.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aiheena oli ääni.

Mutta läheltä on pitänyt jo pitkän aikaa. Sairastuin nimittäin noin viikko Australiasta ja Hongkongista paluuni jälkeen flunssaan. Aluksi se vaikutti aivan viattomalta kesäflunssalta. Mutta parin kolmen viikon jälkeen aloin kyllästyä jatkuvaan niiskutukseen, kröhimiseen ja väsymiseen. Iltalenkeillä katseeni etsiskeli vain lähintä penkkiä, jolle olisin voinut mennä pitkäkseni. Työmatkapyöräilyä en voinut kuvitellakaan.

Samaan aikaan töissä oli tietenkin keväthässäkkää, palaveerausta, tulevan suunnittelua, tehtyjen juttujen viimeistelyä - ei ollut aikaa sairastaa, saati hoitaa itseään.

No, lopulta sain ajan työpaikkalääkärltä. Hän totesi sen, minkä tiesin jo muutenkin: keuhkoputkentulehdus. Antibiooteilla se hoituisi.

Mutta eipä ollut tämä kanta biooteilla nujerrettavissa. Se vain yltyi lääkkeistä. Aaamuisin henki ei kulkenut lainkaan, hengästyin lyhyellä matkalla, nukahtelin bussissa, olin sairas.

Viime lauantaiaamna minulla oli vihdoin aikaa lähteä hakemaan apua hengenahdistukseeni. Olin aivan varma, että minulla on astma, vähintään. Kuuma sää tuntui vain pahentavan oloa.

Vaivoin jaksoin kävellä lyhyen matkan päivystykseen. Yritin kuiskata lasikopissa istuvalle vastaanottotytölle:
- En saa hengitettyä.
- Onko sinulla astma, hän kysyi.
- Ei ainakaan todettua.
- No, lääkäri katsoo, yritän saada sinulle ajan nopeasti.

Istuin odotussalissa ja yritin haukkoa henkeä. Aivan kuin joku olisi edelleen painanut tyynyä kasvoilleni. En ole ikinä kokenut vastaavaa.

Onneksi pääsin lääkärin puheille ja hän passitti verikokeisiin, keuhkokuvaan ja hengittelemään astmalääkettä. Kyllä niistä selviäsi, mikä tyttöä vaivaa.

- Onko tämä astmaa, kysyin lääkäriltä.
- Ei, kyllä tämä on aivan tavallinen, pitkittynyt keuhkoputkentulehdus.

Ja oikeassa lääkäritäti oli. Tosin ennen lopullista diagnoosia meinasin nuukahtaa portaikkoon kiivetessäni toisen kerroksen röntgeniin. Labratätikin näytti huolestuneelta, mikä potilasta oikein vaivaa, keuhkokuumeko.

Nyt olen hengitellyt pari päivää astmalääkkeitä ja olo on hieman kohentunut. Ulkona kesä on kuulemma kauneimmillaan. Töissä kiireet jatkuvat. Minä teen niitä nyt vaihteeksi toipilaana kotoapäin.

Selvinnen tästäkin, mutta miksi sen pitää aina ottaa niin koville?

NiceRuniin osallistuminen ei ehkä ollut kovin fiksua sairaana, mutta minkäs teit? Mitali oli pakko saada.

Kaikki kukat ovat kauniita, varsinkin luonnossa. Jopa rikkaruohoiksi kutsutut voivat piristää maisemaa.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jossa aiheena olivat kukat.

Täältä on aina lähdetty kauas. Milloin Amerikkaan leveämmän leivän perässä, milloin merille onnea tai kaloja etsimään. Mutta lähdetty on. Ja aina lähdettäessä on mietitty, palataanko enää koskaan takaisin.

Kuva on otettu Irlannin länsirannikolla Atlantin rannalla viileänä elokuun päivänä. Lapsia kylmyys ei pelottanut, heissä on tulevaisuuden toivo.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe oli kai satama.

Voiko ihminen matkustaa toiselle puolelle maapalloa, viettää siellä runsaan viikon ja selvitä hengissä? Voi, ja voi jopa nauttia siitä, enimmäkseen. Samalla voi tavata leveää murretta puhuvia, rentoja ausseja, kenguruita, pingviinejä ja muita ylösalaisin eläviä otuksia.

Lue koko tarina täältä.

Mitä kaikkea voikaan kieltää? Näin Hongkongissa rannalla. Valokuvaaminen ja hengittäminen ei onneksi ollut kiellettyä.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe on Ei.

G´Day from the Down Under! Terveisiä Australian Melbournesta. Jet lag on tunnetusti kauhea matkan jälkisairaus, mutta lupaan yrittää toipua siitä kirjoittamalla matkakertomuksen seikkauluistani maapallon toisella puolen, jossa muutkin kuin koalat roikkuvat puussa pää alaspäin. Vai miten se nyt menikään?

Australian-matka lähestyy. Lähetin viikolla matkatoimistoon kopion passin kuvasivusta viisumihakemusta varten. Lähtöön on kaksi viikkoa.

Hassua. Ei tunnu yhtään siltä, että olisin lähdössä toiselle puolelle maapalloa, vieraassa porukassa, tapaamaan vieraita ihmisiä, nukkumaan vieraassa sängyssä, syömään vierasta ruokaa ja kuuntelemaan vierasta puhetta.

Ehkä outo tunne johtuu siitä, että kyseinen reissu on muiden järjestämä. En ole vielä päässyt siihen sisälle. Mutta luotan siihen, että viimeistään 19 tunnin lennon aikana sisäistän reissaamisen ihanuuden.

Meitä lähtee Suomesta 18 hengen porukka Melbourneen kongressiin. Tunnen lähtijöistä vain kaksi, joten uusia tuttavuuksia on odotettavissa. Ratkaisevaa on tietysti vieruskaveri lennolla, hänestä riippuu paljon matkan kestäminen. Jos satun saamaan keskipaikan,, jäävät lenkit vähiin käytävällä, jos saan käytäväpaikan, lupaan ponkaista penkistä ylös ainakin kerran kahdessa tunnissa.

Muusta viis, mutta matkavaatteet ovat hieman hämmentäneet mieltäni. Kuinka hienoja vetimiä siellä tarvitaan, entä lämpötila, tarvitsenko talvikamppeita mukaan? Luotan ennakkoaavistukseeni, mukavaa ja itseninäköistä vaatetusta pitää olla reissussakin mukana. Määrä ei ratkaise, vaan yhteensopivuus. Kerropukeutuminen lienee Australian syksyssäkin käypä vaihtoehto. Kuten aika monessa maailman kolkassa muutenkin.

Ostin pariisilaisjakun kotikaupunkini vaatekaupasta. Myyjä sai minut vakuuttuneeksi siitä, että jakulla olisi käyttöä edustustilaisuuksissa. Se ei rypisty ja on täynnä kivoja yksityiskohtia. Ei se tosin kovin yksinkertainen ja suomalaistyylinen ole, mutta enpä ole minäkään!

Toivotaan, että muutkin kamppeet löytyvät matkalaukkuun ajoissa ja reissu onnistuu. En osaa jännittää, en kuumeilla, en mitään. Kummallinen matka - epätodellinen!

Kevät yllätti minut täysin tänä vuonna. Piti etsiä kaapista kävelykengät ennen kuin olin kunnolla ehtinyt tottua talvikenkiin.

Kuluneilta ja reppanoilta viime syksynä hankitut menokkaat näyttivät. Olivat raukat joutuneet patikoimaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa, Etnan- laavakivikoissa, Suomen syyssateissa ja nyt kevätpölyssä. Ei auttanut, vaikka yritin niitä Old Seamanilla blankata. Kenkäkauppaan siis tuli asiaa.

Epäonnekseni kotikaupunkini ainoassa (!) kenkäkaupassa oli jokin poistomyyntipäivä ja paikka tietysti täynnä asiakkaita. Myyjiä sen sijaan ei näkynyt mailla halmeilla. Ominpäin tiirailin kenkiä ja ihmettelin tukevien kävelykenkien vähyyttä. Sen sijaan sandaalityyppisiä kesäkenkiä ja pistokkaita oli vaikka kuinka paljon. Olipa tarjolla vielä pitkävartisia saapikkaitakin. Mutta ei kunnon kävelykenkiä.

Muutama kenkäpari melkein herätti kiinnostukseni, kunnes huomasin, että kokoja oli tarjolla enää kaksi; 36 ja 37. Eikä myyjää vieläkään missään. Oli pakko lähteä etsimään häntä. Kassan luona kaksi myyjää keskusteli keskenään kaikessa rauhassa. He näyttivät hieman hämmentyneiltä ja yllätetyiltä, kun rykäisin kurkkuani ja esitin kysymykseni: Löytyisiköhän näistä kengistä yhtään isompaa kokoa? Myyjä tarkisti asian ja ilmoitti, että siinä ovat viimeiset. Lisää oli turha odottaa. Seuraavaksi tulisivat kesäkengät. Ihmettelin ääneen, miten maaliskuussa osa kevätkengistä on jo myyty loppuun ja miten vähän niitä on tarjolla. Myyjä vetosi hyviin kevätsäihin, ihmiset kuulemma ostavat aivan hulluna kevyitä kenkiä. Pistokkaita ja avokkaita. Mutta missä ne kävelykengät ovat?

- Ei niitä enää kukaan käytä, myyjä vastasi.

Ihmettelin yhä enemmän ja totesin sitten vain jo luovuttaneena, että pitää kai etsiä jostain lenkkarit jalkaan. En suostuisi kipittämään aamulenkillä peläten pistokkaiden putoamista jaloista ja kantapäät palellen. En tosiaankaan!

Mutta sitten nurkan takaa, lenkkarien välistä, löytyivät tukevannäköiset menopelit. Ihaninta oli se, että myös jalkani pitivät niistä heti ensitutustumisella. Ne olivat uudet kävelykenkäni. Eivät kovin naiselliset ja muodikkaat ehkä, mutta käyttökelpoiset, kävelyyn sopivat. Sillä se kai yhä on kenkien tärkein tehtävä? Meidän ilmasto-oloissamme. Muut saavat puolestani kulkea vaikka varvastossuissa talvipakkasilla, mutta omia jalkojani en halua ehdoin tahdoin rääkätä. Siihen ne ovat liian arvokkaat.

On pitänyt kiirusta. Enkä sano noin vain siksi, että yrittäisin olla tärkeämpi ihminen kuin olenkaan tai selitelläkseni hiljaisuutta täällä blogissani. On oikeasti ollut kiire. Kiire ja väsymys tuntuvat liittyvän aika tiiviisti toisiinsa. Olen ollut väsynytkin. Kesäaikaan siirtymisellä pitäisi olla kai virkistävä vaikutus, mutta minua kellon rukkaaminen eteenpäin ramasee.

Niin se kiire. Moni käyttää sitä tosiaan tehokeinona, puolustuksena, itsekorostuksena. Kukapa kehtaisi sanoa esimerkiksi töissä: Minulla on kyllä aikaa, voin tehdä sen. Hulluksihan häntä luultaisiin. Mutta kokeilkaapa joskus, minkälaisen reaktion saa aikaan kanssaeläjissä se, että väitätte teillä olevan riittävästi aikaa. Voivat puheet loppua lyhyeen.

Olin torstain ja perjantain kurssilla, nörttikurssiksi sen nimesi mielessäni heti kouluttajan tervehdyssanat kuultuani. Mies puhui hauskasti finlenskaa, suomen ja englannin sekoitusta, jonka tulkkaamisessa aivoillani oli yllättävän kova työ. Varmasti asiaan vaikutti myös terminologian vieraus, millä tahansa kielellä. Lopputulos oli kuitenkin koominen. Naureskelin vieruskaverini kanssa iiventeille, daunloudauksille, kässäyksille, portleteille, seivauksille, apdeittereille ja monille muille kummallisuuksille.

Mutta hymy hyytyi nopeasti, kun meidät pistettiin tekemään tehtäviä. Saimme paksun pumaskan teoriaa ja nörttitehtäviä. Ihan kiva, mutta tekstin koossa oli säästetty. Se oli niin pientä, etten saanut piiperryksistä mitään selvää. Kouluttajamme tuli huolestuneena kurkkimaan selkäni takaa, mikseivät tytön sormet lennä näppiksellä. Sanoin, että minulla on vaikeuksia lukea pientä ja kursivoitua ja harmaata tekstiä. Kouluttaja katsoi minua syvälle silmiin kuin etsiäkseen niistä vastausta ongelmaani. Hänellä oli kauniit tähtisilmät, minulla taisivat melkein kyyneleet näkyä.

Hillitty mies ei moisesta hätkähtänyt, vaan alkoi sujuvalla finlenskallaan neuvoa minua, mitä nappulaa painaa. Koko aikaa hän ei tietenkään voinut olla minun henkilökohtainen avustajani, joten olin taas pulassa. Vieruskaveri yritti kyllä neuvoa, mutta eihän siitäkään mitään tullut.

Alkoi masentaa. Tunsin itseni hyödyttömäksi luuseriksi ja koin olevani aivan väärässä paikassa. Kiukutti fyysinen vajavaisuus. Suututti salakirjoitus, jota minun ei sallittu avaavan.

Sitten aloin tehdä omiani. Koska tehtävistä ei tullut mitään, päätin kokeilla oma-aloitteisesti, mitä saan aikaiseksi. Luovaa kouluttautumista siis. Rohkeutta minulta ei siis kukaan voinut väittää puuttuvan. Tosin tipahdin nopeasti muun porukan joukosta. Ei se mitään.

Kahvipaussilla valitin ongelmastani muille. Yksi naureskeli ja näytti pitävän minua idioottina, kun en pysynyt mukana. Opastin häntä ja sanoin, ettei kyse ole tosiaankaan älykkyyden puutteesta, vaan fyysisestä rajoituksesta. Joku muukin kurssilaisista oli samaa mieltä kanssani siitä, että tehtävien fonttikoko oli liian pientä.

Oli muitakin ongelmia. Suurimmalla osalla tuntui olevan vaikeuksia ymmärtää kouluttajan puheita. Finlenskan oppimäärä oli vielä suorittamatta. Näytti siltä, että kallis nörttikurssi menisi ainakin osittain hukkaan monen kohdalla.

Mutta ruoka oli hyvää ja seura mainiota. Minäkin sain lopulta itseni uskomaan, että olen erilainen ja se on vain hyväksyttävä. Ehkä ennen seuraavaa nörttikurssia ottaisin tarkemmin selvää ohjelmasta ja pyytäisin myös tehtävät suuremmalla fontilla kirjoitettuna.  

Onneksi perjantai-iltapäivänä sovellus keikahti nurin ja meille tuli pakollinen paussi. Luulin jo jääväni luokalle, mutta kiltisti kouluttaja antoi minullekin kurssitodistuksen. Ei se varmaan osallistumisesta tullut, vaan sinnikkyydestä.

Kyllä tietotekniikka on ihmeellistä. Se saa ihmisestä esiin aivan uusia piirteitä, syviä tunteita ja luomisvoimaa. Eläköön siis nörtismi!

Meillä töissä pidetään työajanseurantaa. Kaikki tekemiset kirjataan jollekin tehtäväkoodille ja ne raportoidaan eteenpäin kuukausittain.

Minä yritän nyt pitää onnellisuuden seurantaa tältä viikolta.

Maanantaina onnea tuotti töihin paluu virkistyneenä ja nahka pehmoisena kylpyläreissun jälkeen. Mukana oli uusi suklaaruskea laukku, joka tuotti iloa viikon joka päivä. Olin onnellinen siitäkin, että muistin ostaa työkavereille Kalev-suklaata, joka myös todettiin hyväksi.

Tiistaina onnea tuotti koko 27-tuumaisen tietokoneen 20-sivuisena täyttävä taittovedos. Se näytti ensin oikein hyvältä, mutta onnekseni löysin siitä muutaman kohtalokkaan virheen, jotka piti korjata. Taittokierrokset jatkuivat koko viikon ja tänään perjantaina puolen päivän aikaan olin todella onnellinen, kun sain sanoa taittajalle kiitos hyvästä työstä ja antaa samalla lehdelle painoluvan. Toivottavasti olen onnellinen vielä ensi maanantainakin, kun lehti ilmestyy.

Keskiviikkona olin onnellinen palaverista it-ihmisten kanssa. Etukäteen vähän epäilin, mitä siitäkin mahtaa tulla, mutta pelko oli turha. Aivan oma-aloitteisesti he olivat ryhtyneet toimeen, jota minun olisi pitänyt jo aikoja sitten heille ehdottaa. Olivat tulleet itse samaan tulokseen. Ajatuksen voimallako töitä nykyään tehdään?

Torstaina olin onnellinen tavatessani fiksun viestintätutkijan, joka hänkin otti oma-aloitteisesti yhteyttä ja tarjosi meille palveluitaan. Ja tämä kaikki juuri silloin, kun sellaisia palveluita tarvitsemme. Kummallisia sattumia, vai ovatko sittenkään? Palaveri oli mukavaa vaihtelua yksin tietokoneen ääressä kyyröttämiseen. Uusia ideoita syntyi ja jatkossakin yhteystyö todennäköisesti jatkuu. Miten mukavaa onkaan tavata aivan oikeita, eläviä ihmisiä pelkkien virtuaalikontaktien sijaan. Sanoa käsipäivää, jutella muustakin kuin säästä, väliillä jopa nauraa. Suosittelen lämpimästi. Ei tehokkuus ole aina tärkeintä, vaan läsnäolo. Olla ihminen.

Tänään perjantaina olin jo aamusta onnellinen siitä, että on perjantai, viikon paras päivä. Nyt iloitsen raikkaasta, siivotusta asunnosta ja illan hämärtymisestä, joka peittää kipeästi pesua kaipaavat ikkunat. Olen onnellinen vauhdikkaasta työviikosta ja alkavasta viikonlopusta. Olen onnellinen siitä, että sain tehdä niin monenlaisia asioita ja siitäkin, että niin moni asia jäi vielä tekemättä. Onneksi ensi viikollekin jäi tehtävää.

Onneen on monta syytä, mutta jokainen niistä on yhtä tärkeä.

Ajatuksen voimalla matkaan usein unelmieni saarelle, Sisiliaan. Toki olen ollut siellä paikan päälläkin, ja ehkä juuri siksi kaipuu vetää sinne yhä uudelleen.

Ajatuksissani istun jälleen sitruunapuun alla, suojassa paahtavan auringon kuumimmilta säteiltä. Valo siivilöityy alas kulottuneelle ruohikolle, tuoksut väreilevät ilmassa. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen lyönnit, matala puheensorina kantautuu kahvilasta. Suljen silmäni siestan ajaksi.

Osallistun tällä kuvalla Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aihe on "ajatuksen voimalla".